Riekaleita kuvaa ihmisiä poikkeus-tilanteissa

Sarjakuva

Aapo Kukko: Riekaleita.
Arktinen Banaani 2015.

Sota on sarjakuvantekijä Aapo Kukolle tuttu aihe: käsittelihän hänen esikoisensa, kolmiosainen U-255 – Sukellus pohjoisessa saksalaisen sukellusveneen toimintaa toisessa maailmansodassa.

Kukon uusimmassa sarjakuvateoksessa, novellikokoelmassa Riekaleita sota on myös koko ajan läsnä, mutta suoraan tulitilanteissa ei liikuta. Sen sijaan Kukko tallentaa otoksia muun muassa asemasodasta, metsäkaartista ja teloituksesta.

Riekaleita kuvaa sotaa, muttei fyysisiä taisteluita. Kamppailut käydään henkilöiden sisällä, ja arvet jäävät olemaan sodan päättymisen jälkeen.

Poikkeuksellinen aika synnyttää toisenlaisia kokemuksia. Tarinat kuvaavat rintamalta pakoa, homoseksuaalisuutta, lääkkeiden väärinkäyttöä. Toivo voi pilkahtaa hetken, mutta painuu taas: se ei silti katoa kokonaan.

Riekaleita-kokoelman sota on rikkinäinen ja rujo, joskus se vivahtaa absurdiin. Sankareita ei ole yhtään, eri tavoin haavoittuneita sitä enemmän.

Näin myös Kukon käyttämä realismi on rikkinäistä ja rujoa, keskiössä on ihminen ja pyrkimys selviytyä.

Kukon kerronnan takapiruina vaikuttavat esimerkiksi sellaiset nimet kuin Pentti Haanpää, Henrik Tikkanen, Veijo Meri ja Arvo Turtiainen: kaksi jälkimmäistä ehkä kaikkein vahvimmin.

Turtiaisen edustama pasifismi ja humanismi nousee koskettavana esiin riekaleessa, jossa kuolemaantuomittu lausuu viimeisinä sanoinaan runon.

Aapo Kukko on taitava, varsin vähäeleinen tilanteiden hahmottaja: tunnelmat välittyvät vahvoina. Hän uskaltaa myös luottaa piirrosten voimaan eikä käytä liikaa tekstiä.

Näin kokonaisuus hengittää ja välttää liian kirjallisen ilmaisun maun.

Aapo Kukon kerronta
on saanut vaikutteita
muun muassa
Pentti Haanpäältä ja
Henrik Tikkaselta.

Kukon piirrostyyli nojaa mustavalkoisuuteen, mutta kerronta ei. Hän kuvaa ihmisten käyttäytymistä poikkeustilanteissa enemmän ymmärtäjänä kuin tarkkailijana.

Niin osuva nimi kuin Riekaleita teokselle sinänsä temaattisessa ja rakenteellisessakin mielessä on, se tuntuu silti toisaalta hieman turhan vähättelevältä: siksi vankaksi Kukon luoma kokonaisuus muodostuu.

Eikä tekijän jälkipuheessaan mainitsema ”aseet auroiksi” -toive ole vieläkään turha.

Sauli Pesonen