Artikkelin lähde Kaleva
Pöytälaatikkoon hän kuitenkin kirjoittaa yhä päivittäin.
asiaa:
– Kirjoita siihen, että Oulussa on ihan liikaa koivuja. Puolet pitäisi kaataa pois ja aloittaa Franzénin puistosta. En ymmärrä, miksi Oulussa tykätään pusikoista ja koivuista.
Muuten Oulu on Laine-Törmäsen mielestä hyvä kaupunki. Helsingin seuduille hän ei ole kaivannut takaisin, vaikka pääkaupungissa onkin mukava käydä. Oulusta on tullut Laine-Törmäsen kotikaupunki.
– Ollaan mietitty Veikon (Törmänen) kanssa, että vaikka voitettaisiin lotossa, jäätäisin tänne Pikisaareen asumaan. Täältä on lyhyt matka keskustaan ja silti on kuin asuisi kesämökillä.
Laine-Törmänen aloitti kirjoittajanuransa toimittajana, mutta heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1982, kun hänen ensimmäinen nuorisokirjansa julkaistiin.
Kymmenes ja samalla viimeinen ilmestyi vuonna 1996.
– Ne kirjat ovat olleita ja menneitä, vanhanaikaisiakin varmaan nyt.
Samaa mieltä asioista Laine-Törmänen on silti yhä. Vaikka hän pyrki kirjoissaan realismiin, ei kaunistellut eikä satuillut, ja kirjoitti rankoistakin aiheista, halusi hän ujuttaa rivien väliin elämänuskoa ja toivoa. Sitä tarvitaan yhä.
– Myös suvaitsevuutta ja kykyä asettua toisen ihmisen asemaan tarvittaisiin. Joskus tuntuu, ettei sitä nykyään ole tarpeeksi.
Laine-Törmänen oli 36-vuotias julkaistessaan ensimmäisen kirjansa. Ei siis mikään tyttönen enää. Hän kuitenkin luotti siihen, että nuorten ajatusmaailma ei vuosien vieriessä muutu. Nuorilla on rakkaussuruja ja kahnauksia vanhempien kanssa oli aika mikä tahansa.
Laine-Törmäsen kirjoittaminen jäi 1990-luvun lopulla, kun WSOY:llä oli ongelmia. Kustannustoimittajia lähti pois ja yksi katosi johonkin kokonaan.
– Paljon intrigejä siellä oli, en edes tiedä kaikkea. Siihen se minulla jäi, enkä muualle ole nuorisokirjoja tarjonnut. Sitä paitsi en tiedä tietokoneista ja somesta mitään, joten en osaisi kirjoittaa nykynuorten elämästä.
On Laine-Törmänen kokeillut dekkarinkin kirjoittamista. Se sijoittui Ouluun ja pieneen saareen, ei Pikisaareen, missä murhataan ex-oululainen Helsingissä asuva galleristi. Naispoliisi selvittää asiaa.
– Ei sitä kukaan huolinut. Tosin Hemmo Kuuranhalla luki tekstin ja sanoi, että sinä olet Oulun paras kirjailija, nauraa Laine-Törmänen.
Kirjoittamista Laine-Törmänen ei toki ole lopettanut. Pöytälaatikkoon hän kirjoittaa joka päivä. Ruokaohjeita sisältävää Pieni keittiö Pikisaaressa -blogiakin hän yritti pitää parisen vuotta sitten, mutta se jäi muutamaan kertaan.
– Ehkä pitäisi kirjoittaa vanhenemisesta, mutta olen loppujen lopuksi aika laiska ja mukavuudenhaluinen. Tarvitsisin deadlinen, kuten toimittaja-aikoina. Ja ehkä intohimo kirjojen kirjoittamiseen on kadonnut.
Nykyään Laine-Törmänen viettää leppoisaa elämää Pikisaaren kodissaan.
Hän tunnustautuu koti-ihmiseksi ja kertoo hemmottelevansa miehensä pilalle, kun aina on ruoka tarjoiltuna eteen.
– Se on kivaa. Olen vähentänyt menoja ja tilaisuuksia hirveästi. Vietämme siitä huolimatta sosiaalista elämää, ja ystäviä ja tuttavia on. Olen kuitenkin aina viihtynyt hyvin yksin. Johtuneeko siitä, että olen ainoa lapsi.
Perhe: aviomies kuvataiteilija Veikko Törmänen. Kaksi tytärtä ja viisi lastenlasta ensimmäisestä avioliitosta. Tytär ja poika sekä tyttärenpoika nykyisestä avioliitosta.
Työskennellyt toimittajana
Riihimäen Sanomissa, Helsingin Sanomissa sekä Oulussa Kolmiokirjassa vuoteen 1982 saakka.
Vuodesta 1982 vapaa kirjailija. Kirjoitti yhteensä kymmenen nuorisoromaania WSOY:lle. Ensimmäinen romaani Ohari ilmestyi vuonna 1982, viimeinen Hyvästi, valkoinen vuonna 1996.
Oulun kaupungin kulttuurin tunnustuspalkinto 1993,
Valtion kirjallisuuspalkinto 1987, J.H. Erkon runokilpailussa 3. palkinto vuonna 1972.
Harrastaa ruuanlaittoa, kutomista (”lankaa pitää aina olla”), lukemista ja elokuvia. Kirjoittelee joka päivä pöytälaatikkoon.
On merkkipäivänään matkoilla.
”Suvaitsevuutta ja kykyäSinikka Laine-Törmänen Sinikka Laine-Törmänen kertoo viettävänsä tyytyväistä ja onnellista elämää Pikisaaren kodissaan. Syntymäpäiväänsä hän kuitenkin juhlii Nizzassa yhdessä samana päivänä neljä vuotta täyttävän tyttärenpoikansa Louisin kanssa.
Artikkelin lähde Kaleva