Jumalten viha ja ihmisten väkivalta

Vaistot ja intohimot leimuavat, kun Päivi Alasalmi tutkii kulttuurien kohtaamista.

Romaani

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto. Gummerus 2015.

On vuosi 1525 Aanaarissa eli suomeksi Inarissa. Pyyntikulttuuria harjoittavien saamelaisten ja jo viljelykulttuuriin siirtyneiden pirkkalaisten välillä vallitsee syvä konflikti; jälkimmäiset ovat taas tulleet – ryöstämäänkö?

Nyt heillä on kuninkaallinen oikeus. Kristinuskoon kääntyneet ja kuningas Kustaa Vaasalle uskolliset pirkkalaiset johdossaan Kaukomieli keräävät pakolla veroja: kaikkea mikä on arvokasta.

Niin, ja joskus naisia. Siitä kehkeytyy rajuun juoneen lemmensäie, jonka alkutapahtumat Päivi Alasalmi kirjoitti romaaninsa Joenjoen laulu (2013) ensimmäisessä osassa.

Sitä paitsi väkivalta ei uhkaa vain etelästä, Suomaan suunnasta, vaan myös idästä.

Juonenmutkat toistavat eräänlaista Efialtes-aihelmaa: Kaukomieleen aikanaan rakastunut kertojapäähenkilö Soruia neuvoo toistuvasti, tahtoen ja tahtomattaankin, pirkkalaisille tien kyläänsä kreikkalaisen esikuvansa lailla.

Vietit, vaistot ja intohimot – tuo kaikki, mikä on ihmisissä yhteistä kaikkina aikoina – viettävät juhlaa, kun visuaalisesti häikäisevä kerronta räväyttää lukijan eteen vuosisatojen takaisen elämän.

Saamelaisten myytit ja riitit heräävät henkiin alkuvoimaisella voimalla etenevässä tarinassa. Loitsut, magia ja samanismi ovat täyttä totta Aanaarin asukkaille.

Kulttuurien kohtaamista tarkastellaan monelta kannalta, myös sanan alkuperäisessä, viljelyn merkityksessä; Kaukomieli yrittää opettaa saamelaisille viljankasvatusta ja tuo heille lahjaksi ohransiemeniä.

Tilanteessa on huvittavatkin piirteensä: arvokkaiksi sanotut siemenet viskellään pitkin maata kuin pilaantunut ruoka.

Pirkkalaisten tällä kertaa rauhanomaisemmista aikeista huolimatta kommunikointia ei helpota yhteisen kielen puuttuminen. Romantiikasta on apua. Kaukomielelle aiemmin lapsen synnyttänyt Soruia on oppinut suomaan kieltä ja toimii tulkkina.

Hurja ilottelu kerronnassa syntyy, kun pirkkalaisten mukana tulleen munkin pakkokastamat saamelaiset vettä valuen ”ravistivat itseään kuin koirat”. Ristin kastetta he yrittävät pestä pois samalla vedellä, omiin jumaliinsa turvautuen ja vastaloitsuja lukien.

Käänne pahaan suuntaan on edessä, sen huomaa ennusmerkeistä. Ainakin sellainen, jolla on näkemisen ja ennaltatietämisen lahja. Tärkeä apu, kun tilanne pahenee ja pakolaisuus odottaa.

Kuinka ajankohtaiselta tämä tuntuukaan! Uskonto toimii katalysaattorina julmuuksille. Alasalmi osaa kertoa senkin myyttisestä näkökulmasta: jumalten viha on lepytettävä, kun palvontapaikat on turmeltu ja noitarumpu tuhottu.

Tapahtumat vyöryvät traagista loppua kohti. Ihmisen on vaikea muistaa, että kostosta ei ole hyötyä; kostonkierre periytyy sukupolvienkin yli. Muttei puhettakaan, että ihminen tämän oppisi.

Jos Troian sota sai alkunsa Helenan kauneudesta, Alasalmen romaanissa taustalla on Soruian rakkaus Kaukomieleen. Se rakentuu klassisen tragedian kaavalle. Sovitusta ei ole, ja tuho on väistämätön.

Esko Karppanen

FAKTA