Artikkelin lähde Kaleva
Söisinkö hattuni vai kääntäisinkö takkini? Myönnän, että Luupin alle päätyneen Oulun taidemuseon viimeaikaisia näyttelyavauksia kriittisesti tarkastelleena suhtauduin varauksella taidemuseon lemmikkiteemaiseen uutuuteen.
Epäilin, että kyseessä on vain jatko-osa museon nelijalkaisnäyttelyille.
Näyttely yllätti myönteisesti! Tarjolla on paljon teoksia, joihin on ilo saada tutustua. Kissat ja koirat on teemana laaja ja moneen suuntaan haarautuva. Välillä koko teeman olemassaolo myös mukavasti unohtuu taideteosten äärellä.
Toki näyttelystä huokuu museon tarve tavoittaa uusia yleisöjä ja ehkä myös tuntu jonkinlaisesta etsikkoajasta suhteessa siihen, kuinka löytää tasapaino korkeatasoisen taiteen ja kävijätavoitteiden välille.
Koko perheen näyttely tämäkin on ja uudelle Oulun taidemuseolle lapset tuntuvat olevan keskeinen kohderyhmä - lasten pedagogiseen toimintaan varattuja tiloja on näyttelyn yhteydessä kaksi.
Näyttelyyn voisi lähettää vikuroivan teininkin ja on hyvin mahdollista, että hänkin löytäisi juuri sen työn, joka kolahtaisi. Näyttelyn nuorimman taiteilijan Emma Ainalan maalaukset voisivat esimerkiksi olla se juttu. Niiden toisaalta aika raa’assakin maailmassa väreilee vielä lapsuuden läsnäolo.
Maalaustaide on esillä isosti. Marjatta Tapiola on toteuttanut näyttelyä varten uuden teoksen, Nanna Suden töitä on ensi kertaa esillä Oulun taidemuseossa.
Samuli Heimosen suurikokoisiin maisemiin ihminen eläimineen lähes katoaa, Raimo Törhösen koiramaalauksissa on käsitteellinen ulottuvuutensa.
Pinkki on yksi näyttelyn perusväreistä muun muassa Katja Tukiaisen maalauksissa - onko muuten olemassa nimeä kissapäiselle, tytönvartaloiselle taruolennolle?
Esiin on syytä nostaa myös pari työtä sieltä mustimmasta päästä: valokuvaaja Anni Kinnusen ihmisen ja koiraeläinten suhdetta tiukasti tarkastelevan teossarjan sekä Johanna Väisäsen eläintarhan ja eläintieteellisen kokoelman väliin sijoittuvan moniulotteisen mediainstallaation ZOO - Forced Migration.
Ja sitten on vielä se arkinen elämä lemmikin rinnalla.
Se näyttäytyy Sanna Koiviston koiratutkielmissa ja Maarit Hohterin valokuvissa.
Hohteri kuvaa oikeastaan ihmisiä, lähipiiriään, mutta koirat ovat läsnä kaikessa elämässä.
Aivan erityisestä suhteesta ihmisen ja koiran välillä kertoo Kati Åbergin videoteos Äänikävely, jossa syntymäsokea nainen kulkee kaupungilla opaskoiransa kanssa.
Leena Kangas
Artikkelin lähde Kaleva