Artikkelin lähde Kaleva
Pia Kaitasuo Kaleva
Oulu Kyllikki Okkosen, 85, kirjahyllyn reunalla on kaksi kuvaa samoista maisemista, Laatokan Karjalan Impilahdelta. Kuvien välillä on eletty aikaa kymmeniä vuosia.
Vanhemmassa Turusen kolme taaperoikäistä, Kyllikki sisarensa ja veljensä kera, on istutettu kuvattavaksi "kun setäni sattui tulemaan käymään kamera mukanaan. Ne olivat niin harvinaisia silloin", Okkonen kertoo.
Tuoreempi kuva näyttää aikuisen Kyllikin, jo kolme omaa lastansa saaneen.
"Tuo on otettu isovanhempieni pellolla. Olin siellä ensi kertaa sitten lapsuuteni. Kuin valtava salama olisi käynyt lävitseni - niin voimakas kokemus se oli."
Kyllikki Okkosen tarina poikkeaa niistä karjalaisuuskertomuksista, joita saa kuullakseen. Tarina ei ole evakon vaan avaa evakkouteen toisenlaisen näkymän.
Okkosen isä Aleksi Turunen työskenteli Impilahden Pitkärannan vuonna 1921 aloittaneessa sulfaattiselluloosatehtaassa.
"Tehdas toimintoineen tuli hänelle hyvin tutuksi ja kun yli-insinööri Murto Oulu-osakeyhtiöstä tuli opiskelemaan toimintaa, isä oli hänen oppaanaan."
Murto ja isä-Turunen ystävystyivät, ja koska Ouluun perustettava sellutehdas tarvitsi käynnistämisvaiheessa ammattitaitoista väkeä, Aleksi ja kaksi veljeään, Antti ja Pekka, päätyivät Perämeren äärelle.
"Kun Oulu Oy:n tehdasta syyskuussa 1937 käynnistettiin, isä oli siellä kolme vuorokautta yhtä soittoa. Kotiin tultuaan hän nosti kätensä ylös voiton merkiksi kuin urheilusankari ikään!"
Murron ja Turusen ystävyys poiki tulevina vuosina uusia innovaatioitakin: miehet ymmärsivät lähteä kehittämään jätettä mäntyöljyksi.
Turuset olivat ajatelleet olla Oulussa vain tarvitun ajan ja palata takaisin kotiseudulle. Yksittäisten ihmisten tahtoa suurempi voima kuitenkin kuljetti kansat sotaan ja Impilahdelle ei ollut paluuta koskaan enää.
Sodan sytyttyä karjalaisia sijoitettiin manner-Suomeen evakkoon, yhtä laille maaseudulle ja kaupunkeihin.
Turuset asuivat tuossa vaiheessa Rommakkokadun ja Isonkadun kulmassa ja viisihenkisen perheen kanssa samat pienet neliöt jakoivat vuorollaan monet karjalaisperheet odottaessaan pysyvämpää asumusta.
"Välillä piti jo lisäpatjoja katsella lattialle", Kyllikki Okkonen muistelee.
Lyyli Turunen on toimen nainen ja ryhtyi sovittelemaan asuinsijoja ja niiden tarvitsijoita. "Sääntöhän oli, että jos asunnossa oli olohuone tyhjillään nukkujista, siihen piti majoittaa."
Tilaa löytyikin. "Kiviniemessä oli Sutelan tila, jonka päärakennuksen suureen tupaan saatiin sija monelle. Tuvan valtavankokoisessa uunissa äitikin paistoi piirakoita."
Poikkeuksellinen aika vaati poikkeuksellisia tekoja, sen oululaisetkin saivat oppia. Karjalaiselle oman heimon huoltaminen oli selviö.
"Autetaan niin paljon kuin pystytään, äiti sanoi."
Kyllikki toimi pikkulottana. "Uusi lääninsairaala oli juuri valmistunut ja se toimi sotilassairaalana. Minun tehtäväni oli olla keräämässä lähtevien ja tulevien potilaiden nimiä."
Reipas 13-vuotias seurasi sivusta uudenuutukaisen puhelinvaihteen käyttöä ja oppi vanhempien tyttöjen taidot nopeasti.
"Jouluaattona 1939 minulle uskottiin yksin koko puhelinkeskuksen hoitaminen. Se oli niin erikoinen, juhlallinenkin tilanne, että isäni saattoi minut sinne."
Ihan yksinkertaista ei Pohjois-Pohjanmaalle solahtaminen karjalaiselle mentaliteetille ollut.
Turuset olivat asian ilmeisesti aavistaneet, sillä Kyllikki Okkonen kertoo perheen opetelleen kirjakieltä vuoden ajan ennen Ouluun muuttoa.
Kahdeksanvuotias Kyllikki meni uudessa kaupungissa toiselle luokalle.
"Tilannetta helpotti, että luokalle tuli toinenkin uusi tyttö, Kaisu Seinäjoelta. Oululaiset lapset eivät ottaneet meihin mitään kontaktia, mutta meille kahdelle syntyi siinä elinikäinen ystävyys."
Luontokin oli toisenlaiseen vehmauteen tottuneelle tytölle vieras.
"Parasta oli meri, kun siitä Laatokan rannalta kerran lähdettiin."
Karjalaisuus juurtui Ouluun ja antoi uusia virikkeitä. Esimerkiksi pohjoispohjalaiset eivät ymmärtäneet sienten päälle: täällä ne olivat lähinnä lehmänruokaa.
Karjalaiset taas tunsivat sienet erinomaisina luonnonantimina. Niinpä Kyllikki Okkonen oli 1972 perustamassa Oulun sieniseuraa toimien 30 vuoden ajan seuran emäntänä ja puheenjohtajanakin pari vuotta.
Elämäänsä Kyllikki Okkonen, juuri 86. vuotensa aloittanut, ei toiseksi vaihtaisi. "Kyllä on ollut onni syntyä karjalaiseksi!"
Artikkelin lähde Kaleva