Artikkelin lähde Kaleva
Terttu Jurvakainen: Voiko ääneen sanoa. Kustannus HD 2014.
Miira Luhtavaara: Ruohikon luut. Teos 2014.
Helsinkiläinen Miira Luhtavaara (s. 1983) kirjoittaa Victorin ja Margot’n rakkaudesta.
Psykologian maisterin esikoisteos laajenee novelliksi, novellinomaiseksi näytelmäksi, mysteeriksi kahden ihmisen välille. Kieli paisuu ja purkautuu, teos on kuin aihelma johonkin suurempaan.
Missä tilanteessa hahmot ovat? Kuka puhuu ja kenelle?
Luhtavaara antaa lukijalle tilaa luoda kirjeiden ja puheenvuorojen kautta kokonainen tarina. Väliin tuntuu väärältä puhua runoista, sillä teos on eheä kokonaisuus.
Mutta kieli, se on runoa vahvoine ja yllättävine kielikuvineen. Vain yksi ainut graafinen runo pomppaa poikkeukseksi, mutta sekin on perusteltu kakofonisen musiikillisen kuvan myötä. Mieleen tulee Helena Anhava. Ihanasti kertovat dialogit.
Kun toinen aloittaa teoksen riisuutumisella ja ummetuksella, toinen hyppää suoraan abstraktiin maailmaan. Muhoksella vaikuttava kuvataiteilija ja galleristi Terttu Jurvakainen on julkaissut runoja vuodesta 1978 lähtien.
Kahden romaanin kirjoittajalla on selkeä oma tyyli sekä sana- että kuvataiteessaan. J. H. Erkon palkinnon jo vuonna 1968 voittanut Jurvakainen on omimmillaan vahvoissa visuaalisissa, perinteisen kuvakielen värittämissä säkeissä.
Jurvakainen linkittyy luontokuvauksellaan ja kielikuvillaan kotimaisten naisrunoilijoiden modernistiseen tuotantoon, ja hänen runoissaan on jotain samaa kuin Eeva Kilvellä, joskin hieman ympäripyöreämmässä muodossa.
Uuden runokokoelman kiinnostavimmat runot tarttuvat konkreettisiin asioihin, kuten vanhenemiseen, tietotekniikan kokemukseen ja taiteilijan työskentelyyn.
Kiinnostus syttyy, ja Jurvakaisen kieli täsmentyy omakohtaisemmaksi muutoin melko samantyyppisen ilmaisun keskellä.
alituisesti tavoittelemme
ikuista nuoruutta ja kauneutta
niin kuin kuu muuttumatonta kuvaansa
tumman veden kalvolta
kunnes uppoamme
ryppyiseen tyyneyteemme
sinisilmäiseen olemisen onneen
Jos Jurvakainen pelaa modernismin perinnöllä, on Luhtavaara postmodernisti, ellei jopa neoromantikko.
Runon minä pyytää kauniisti, aivan kuin avioliittolupauksen tavoin: Ota uneni kelmeä kalvo, ota ulkokalvo, sisäkalvo, tumakalvo, aivokalvo, immenkalvo, verkkokalvo, kovakalvo, sarveiskalvo, lasiainen ja linssi.
Runoissa voi haistaa unimaailman hallitsemattomuuden ja alitajunnan liejun. Sijamuotoa - olemisen tapaa - muuttamalla saadaan lauseesta eri.
Rakastettu-luvussa runoilija antaa lukijalle mahdollisuuden piirtää itsensä, jotta voisi huomata toisten meihin jättämät jäljet:
Piirrä sinun kasvosi tähän, niin että korvasi näkyvät.
Ja miten sekin voisi näkyä hennosti että
hän rakasti sinussa jotakin:
Luhtavaara vie runoillaan kauas, mutta silti pitää kiinni arjesta, mikrokuvuista, miehen ja naisen kohtaamisesta.
Kun Jurvakainen syleilee koko maailmaa ja puhuu luonnon kuvajaisista tutuilla sanoilla välimerkkejä käyttämättä, Luhtavaara puristaa elämän pienempään yksikköön ja jaottelee alut ja loput rohkeasti oleviksi.
Molemmille kauneus on oleellinen osa elämää ja molemmat katsovat tavallaan menneisyyteen.
Jurvakaisen kokemus kuuluu kielen varmuutena; Luhtavaaran esikoinen säilyttää osan elämän mysteeristä ja ennakoimattomuudesta.
Jenni Kinnunen
Artikkelin lähde Kaleva