Artikkelin lähde Kaleva
Jarno Mällinen
Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen puhuu hiljaa mutta paljon. Haastattelun lähtökohta, kesällä ilmestynyt tietoteos Hulluuden historia, innostaa rönsyilyyn, ja asiaa tuntuu riittävän enemmän kuin sanat antavat myöten. Se ei ole ihme, sillä pieneksi hitiksi yltänyt kirja huipentaa Pietikäisen parikymmenvuotisen kiinnostuksen psykiatrian historiaa kohtaan.
Teos on huomioitu sekä mediassa että lääketieteellisissä piireissä, ja tekijä on kutsuttu niin keskusteluohjelmiin kuin psykiatrien tilaisuuksiinkin. Jälkimmäinen seikka herättää kysymyksen, mitä annettavaa aate- ja oppihistorialla on käytännön hoitotyölle.
"Itse olen miettinyt, mitä hyötyä historiantutkimuksesta ylipäänsä on", professori pläjäyttää ja vastaa heti: "Ainakin se, että näkee asioiden suhteellisuuden ja kehityskulut. Mielenterveyden ammattilaiset taas elävät tässä päivässä."
Toisin sanoen historiantutkimus tarjoaa perspektiiviä ja edistää kriittisyyttä. Pietikäinen antaa esimerkin.
"Tyypillinen väite on, että mielenterveyshäiriöt olisivat kasvussa. Se on ihan pötypuhetta, sitä on jauhettu 200 vuotta. Jokainen sukupolvi toteaa, että kriisissä ollaan ja että se liittyy teollistumiseen, kaupungistumiseen, rappeutumiseen, mihin tahansa. Mutta kun katsoo tilastoja, näin ei ole."
Toisaalta masennusdiagnooseja tehdään nykyään paljon. "Mutta samalla tavalla puhuttiin neurooseista sata vuotta sitten."
Tällainen suhteellistaminen liittyy Hulluuden historian kritiikkiin medikalisaatiota eli ongelmien lääketieteellistämistä ja "terveyden kaupittelua" kohtaan.
"Terveyden kaupittelussa on vähän samaa kuin kirkossa, joka loi pelkoa helvetistä ja tarjosi lohdutusta", Pietikäinen vertaa. "Joidenkin intressissä on luoda uhkakuvia, joiden hälventämiseen on tarjolla erilaisia keinoja."
Kritiikkiin sisältyy myös ajatus mielenterveyden määritelmän normatiivisuudesta.
"Kunkin aikakauden käyttäytymisnormit esitetään tieteellisenä tai yleisenä totuutena. 1900-luvun puolivälin Yhdysvalloissa tärkeä mielenterveyden kriteeri oli se, sopeutuuko yhteiskuntaan. Ja Ruotsissa on patologisoitu vähäpuheisia miehiä, koska he eivät täytä psykokulttuurista kriteeriä, jonka mukaan tunteista pitää pystyä puhumaan."
Ennen kuin lukija päätyy populistisiin kärjistyksiin, pari tarkennusta. Pietikäinen ei tarkoita, että mielenterveyshäiriöt ja niiden hoito olisivat medikalisoitua silmänlumetta, historian mukana muuttuvia ajatusrakennelmia. Hän ei edusta "kirves käteen ja töihin, ei ennenkään masennuksesta valitettu" -tyyppistä populismia, vaan pitää mielenterveyshäiriöitä aitoina ongelmina ja aitona kärsimyksenä.
Jotkut ongelmat kuitenkin liittyvät enemmän ympäröivään maailmaan kuin toiset, jotka ovat historiallisesti muuttumattomampia - ja vähemmän medikalisaation tulosta.
"Skitsofrenian kaltaiset psykoottiset oireet ovat pysyneet melko samoina. Samoin depressioon liittyvä mielialan lasku, pelkotilat ja maaninen tila on tunnettu antiikista asti. On totta, että näkemykset terveydestä muuttuvat, mutta ihmisessä on myös jotain pysyvää."
Muuttumattomien sairauksien lisäksi on lievempiä mielen vaivoja; Pietikäinen puhuu "elämäntapasairauksista" ja "keskiluokan elämäntapaneurooseista". Näihin hän asennoituu laajempien ilmiöiden medikalisointina ja psykologisointina, mutta tunnustaa ne aidoksi henkiseksi kärsimykseksi. Kysymys koskee enemmänkin sitä, millä tavoin - ja mistä johtuvina - niitä tulisi lähestyä.
Nämä kärsimyksen muodot kun liittyvät elämäntilanteeseen, työhön, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja sitä kautta koko yhteiskuntaan.
"Asiaan vaikuttaa elämäntavan yksilöllistyminen. Kun esimerkiksi työpaikalla menee huonosti, se purkautuu herkemmin yksilön psyykkisen oireilun kautta kuin 1970-luvulla, jolloin oltiin kärkkäämpiä nousemaan kollektiivisesti epäkohtia vastaan."
Muitakin esimerkkejä psyykkisten vaivojen sosiaalisista syistä riittää: työttömyys, yhteiskunnan monimutkaistuminen, itsensä markkinoinnin vaatimus, suuret luokkakoot, työuran ja tulevaisuudenturvan epävarmuus, koulutuksen vähentynyt merkitys... "Vieraantumisen käsite saisi tulla taas käyttöön."
Mutta jos turvaton tulevaisuus tai suuren luokkakoon ruokkima koulukiusaaminen on jo saanut jonkun oirehtimaan psyykkisesti, niin emmehän voi palata ajassa korjaamaan sosiaalista tilannetta...
"Tietenkään ei voida sanoa, että sori, sä oot yhteiskunnan uhri, nyt kävi näin. Erilaisia tukimuotoja tarvitaan."
Tarjolla oleviin tukimuotoihin Pietikäinen kuitenkin suhtautuu kriittisesti. Hän kirjoittaa Hulluuden historiassa happamasti sekä "biomedikaalisesta minuudesta" että "psykopälpätyksestä" ja tiivistää epäilyksensä:
"Historiasta käy monin tavoin ilmi, että onnettomia, tuskaisia ja ahdingossa olevia ihmisiä on erittäin vaikea parantaa lääketieteellisesti tai psykoterapialla... Ihmiset selviytyvät ahdingostaan pikemminkin elämäntilanteensa muuttumisen, muiden ihmisten tuen tai yksinkertaisesti ajan kulumisen myötä."
Eivätkös psykoterapeutit nimenomaan anna tukea ja tarkastele elämäntilannetta?
"Ilman muuta kannatan psykoterapiaa, eikä [kirjan ’suureksi taikuriksi’ nimittämä] Freud ole yhtä kuin psykoterapia", Pietikäinen sanoo, mutta kuvaa lääke- ja puhehoidon valtaa Skyllaksi ja Kharybdikseksi: "Kuin olisi kahden hirviön välissä."
Vaihtoehdoksi hän kaipaa ei-medikalisoivaa "kolmatta tietä" ja kehuu Keroputaan sairaalan hoitomallia: "Ei ruveta heti diagnostisoimaan ja määräämään lääkkeitä, kuunnellaan potilasta, otetaan lähiyhteisö mukaan ja laajempi konteksti huomioon, sitten mietitään mitä tehdään. Annettujen tietojen valossa se on hyvinkin tehokasta."
Myös työelämän ja psyykkisen oireilun yhteydestä herää käytännön ajatuksia:
"Nykyään työpaikkojen ongelmiin puututaan vasta kun tilanne on tulehtunut ja annetaan diagnooseja ja sairauslomia. Miksei paikalle kutsuttaisi Työterveyslaitosta jo siinä vaiheessa kun porukalla havahdutaan, että jotain on vialla. Katsottaisiin laajemmin sosiaalista tilannetta eikä vain sitä, miten yksilön työkyky voidaan palauttaa."
Julkilausumaton johtoajatus on, että medikalisaatio ulottuu yhteiskunnallisiin ongelmiin ja peittelee niitä. Onkin johdonmukaista, että Pietikäinen vastustaa 1960-lukulaisen hyvinvointivaltion alasajoa (hän ihailee Pekka Kuusen kirjaa 60-luvun sosiaalipolitiikka) ja on taipuvainen yhteiskunnalliseen radikalismiin.
"Sosialismi ei toimi, mutta markkinatalouden pitää olla sosiaalista: tulonjakoa ja -tasausta. Kannatan keynesiläisesti säädeltyä taloutta, rakenteisiin vaikuttamista, en sitä, että yksilön päätä säädetään. Nyt työttömyys on ’collateral damage’: markkinatalous vähän yskii ja työttömiä tulee, mutta ei se mitään, kunhan pidetään pankkiirit tyytyväisinä ja finanssitalous pyörimässä."
Toisaalta hän ajattelee yksinkertaisesti resursseja. "Niitä on helkkarin vähän. Jos mielenterveysresursseja käytetään keskiluokan elämäntilanneongelmien ratkomiseen, ei niitä riitä eniten apua tarvitsevien, oikeasti häiriintyneiden, sairaiden ja avuttomien tukemiseen."
Pietikäinen ei halua antaa kuvaa, että hän "huutelisi kentän laidalta ohjeita". Näkemykset ovat muotoutuneet pitkässä tutkimustyössä, johon kuuluvat niin tiiviit yhteydet lääkäreihin kuin vanhoihin potilasasiakirjoihin perehtyminenkin. Viehtymys psykiatriaan sikisi jo lapsuudessa, jolloin upseerin poika asui Oulun kasarmialueella ja kulki kouluun piirimielisairaalan vierestä.
"Valta ja ihmisen sopeuttaminen alkoivat kiinnostaa. Myös tutkimani utopia- ja dystopia-ajattelu sekä evoluutioteoriat liittyvät tähän: mikä saa ihmisen muuttumaan ja mihin suuntaan. Psykoanalyyttiset tekstitkin ovat aika utopistisia... Aluksi kiinnostuin Jungista, en niinkään Freudista, ja se johti psykiatrisen ajattelun historiaan."
Valta ja sopeuttaminen olivat läsnä myös omassa nuoruudessa. Asepalvelus oli univormujen inhoajalle vastenmielinen kokemus. Vastarinta ja kriittinen ajattelu heräsivät myöhään.
Mutta kovin omakohtaiseksi Pietikäinen ei halua mennä; kirjassakin vahvin ulostulo lienee viittaus nationalismin ja muukalaisvastaisuuden masentavuuteen. Aihe saa hänet irvistämään.
"Raivostuttaa, että ennakkoluuloisuudesta on tullut hyväksyttyä. Haluan omalla pienellä panoksellani ylläpitää valistuksen perinnettä, uskoa järkeen, ihmisoikeuksiin ja universaaliin ihmisyyteen. Parempaakaan ajatusvirtausta en ole löytänyt."
Artikkelin lähde Kaleva