Artikkelin lähde Kaleva
1974 olin yksinäinen tuiralaispoika, joka asui yksiössä äitinsä kanssa. Äiti oli töissä SOK:lla ja saatoin hänen kauttaan ostaa Levypisteen tuotteita tukkuhintaan. Huomasin varastoliuskoissa Lou Reedin Berlin-albumin. Tilasin sen.
Mukana oli tekstiliuska, jota suomensin sanakirjan kanssa.
Hämmästyin tekstien armottomuutta: yksinäinen, alkoholisoitunut kapakkalaulajatar, itsemurhan tekevä narkkarityttöystävä, huora jolta viedään lapset… Huorabiisiin oli äänitetty järkyttävää pikkulasten itkua.
Olin vasta vuoden verran harrastanut popmusiikkia ja hankkinut muutamia David Bowien, Alice Cooperin ja progebändien levyjä. Berlin oli jotain ihan muuta. Tämä Lou Reed ei todellakaan kalastele sympatiaa, ajattelin.
Luin samoihin aikoihin Henry Millerin molemmat Kääntöpiirit ja Sexus, Nexus ja Plexus-trilogian.
Niiden ja Reedin musiikin kautta New York alkoi muodostua mielikuvituksessani myyttiseksi cityksi: rähjäinen kansallisuuksien ja uskontokuntien sulatusuuni, josta löytyy homoja, transvestiitteja ja kyynistä taideglamouria.
Luin jostakin, että Andy Warholin seurapiiri vaikutti New Yorkissa ja siihen kuului olennaisena osana Lou Reedin bändi The Velvet Underground. Halusin kuulla sitä, mutta Oulun musiikkiliikkeistä ei löytynyt yhtään levyä.
Rinnakkaisluokalla oli outo, pitkätukkainen poika, joka myöhemmin otti nimen Pupu Lihavisto. Hän omisti kaksi erittäin mielenkiintoista albumia: Captain Beefheartin Trout Mask Replica ja The Velvet Undergroundin White Light/White Heat.
Pupu asui rivitalossa Pyykösjärven rannalla. Hän oli sopeutumaton ja erosi koulusta. Minäkin aloin pummata tunneilta ja painuin hänen kotiinsa, jossa saimme olla iltapäivällä aivan rauhassa kun muu perhe oli töissä tai koulussa.
Emme polttaneet pilveä tai juoneet edes olutta. Meillä ei ollut rahaa mihinkään sellaiseen.
Pupu soitti omintakeisella tyylillä pianoa, joka oli olohuoneessa.
Toin mukanani nylonkielisen kitarani ja yritimme tehdä biisejä.
Olin kuin Lou Reed ja Pupu kuin toinen Velvet Underground-mies John Cale.
Sitten tutustuimme Rukivehriin, joka asui omakotitalossa Välivainiolla. Hänkin piti Lou Reedista, Warholista ja Patti Smithistä, joka oli uusi erittäin kiehtova ja seksikäs naisartisti New Yorkista. Perustimme bändin.
Treenasimme Rukivehrin kotitalon kellarissa. Pupu tarvitsi soittimen, ja lainasimme Ansatien kerrostalossa asuvan tutun helluntailaisperheen kotiurkuja.
Kannoimme ne jokaista treenikertaa varten erikseen alas kolmannesta kerroksesta ja parinsadan metrin matkan Rukivehrin talolle. Ansatien kovanaamajätkiä oli rappukäytävässä tupakalla, mutta emme välittäneet heidän mulkoilustaan.
Meillä oli putkiradioista viritetyt vahvistimet ja pari halpaa sähkökitaraa. Pian porukkaamme liittyi muitakin vähän friikahtaneita jätkiä ja tyttöjä.
Aloimme toimittaa pienlehteä nimeltä Tiltzeitung. Bailasimme kuin Warhol ja hänen seurapiirinsä. Olimme Oulun oma Velvet Underground.
Tajusin pian, etten voisi matkia Lou Reedia. En käyttänyt huumeita, en harrastanut homoseksiä enkä asunut suurkaupungissa. Minun oli tehtävä lauluja siitä elämästä jonka tunsin.
Bändimme hajosi ja muutin pois Oulusta. Tein levyni aivan muiden ihmisten kanssa.
Mutta Lou Reed pysyi esikuvanani.
Nyt hän on kuollut.
Mitään nyyhkimistä en aio harrastaa, se ei sovi Lou Reedin eikä minun tyyliini. Mutta sanonpahan vain, että hän merkitsi minulle enemmän kuin kukaan toinen taiteilija.
Joka kerta, kun kuuntelen Berliniä, muistan nuoren itseni ja sen ensihämmennyksen, jonka tuon albumin kuvaama maailma aiheutti ja myös sen innostuksen, minkä Reedin laulujen voima myöhemmin synnytti.
Kiitos siitä, mister Reed."
Kauko Röyhkä
Artikkelin lähde Kaleva