Artikkelin lähde Kaleva
Jarmo Stoor: Sieluhäkki.
Into 2013.
Oululaisen kirjailijan ja kulttuurin moniottelijan Jarmo Stoorin Sieluhäkki määritellään takakansitekstissä tositapahtumiin pohjaavaksi kertomuk-seksi.
Teos kuvaa lappilaisen pojan, Tarmo Uolevi Stoorin, kasvutarinaa 1970-luvulla neljävuotiaasta vesselistä 15-vuotiaaksi nuorukaiseksi kolmilapsisessa kodissa, jota varjostavat isän alkoholi- ja äidin mielenterveysongelmat.
Kaiken ympärillä on tiivis kyläyhteisö, joka juoruillaan hallitsee poikkeamia karsastavaa konsensusta.
Hämmästyttävän lannistumattomasti Tarmo pyrkii kuitenkin laajentamaan elinpiiriään eikä anna periksi, vaikka ylisuojeleva äiti, sanaansa aina mitättömämpi isä ja julmat ikätoverit kerta toisensa jälkeen palauttavat vapautta janoavan pojansielun häkkiinsä.
Tarmon kerronnan kanssa vuorottelee äidin, Sohvin, järkyttävä lapsuuskuvaus, joka erottuu muusta kerronnasta erilaisella, vanhahtavaan viittaavalla fontilla.
Ratkaisu, joka yleensä nousee esiin häiritsevänä, tuntuu tässä toimivan.
Pienenä raiskatuksi tullut ja sotalapsena Ruotsiin lähetetty sekä myöhemmin omat haaveensa hautaamaan joutunut Sohvi siirtää tahtomattaan sukupolven painolastia seuraavalle.
Tarmon kerronta on raportoivaa: tapahtumat yksityiskohtineen ja mielikuvituksen ruokkimine vaikutelmineen kerrotaan toistensa kanssa samanarvoisina.
Kuten halvauttavin tuska, sekin on toteavuudessaan ilmeetöntä.
Vaikka tällaiseen tekstiin uppoaminen on lukijalle aika ajoin työlästä, se sopii erinomaisesti välittämään lapsen kokemusta, jossa merkittävä ja merkityksetön ei saa sisältöään opitun kautta, vaan kuvitelmien siivittäminä.
Lannistavasta sieluhäkistä Tarmon pelastaa mielikuvituksen voima.
Kun isä joulupäivänä nuokkuu sammuneena pöydän äärellä ja äiti heijaa ympäristöstä irtaantuneena itseään sängynlaidalla, pakenee poika maailmaan, jossa vastoinkäymiset voitetaan maagisilla kaikkivoipaisuuskuvitelmilla.
Kaverina on sodassa kaatunut mielikuvitusystävä, jonka sotakokemukset vertautuvat Tarmon raadolliseen todellisuuteen.
Sieluhäkki muistuttaa monin paikoin tyypillistä lappilaisen elämän kuvausta - jonka värittäjänä murteella on oma erityinen asemansa.
Arki on karua ja luonto lähellä. Sivistyneellä pinnalla ei ole käyttöä, joten sielu on helppo saalis hulluudelle, haluille ja hurmoksellisuudelle.
Miehen osa on armoton: itkeä ei saa, lyödä pitää ja säännöllisin väliajoin sorruttava naisiin ja viinaan.
Testosteroniperäinen sisu on sekalainen keitos periksiantamattomuutta, typeryyttä ja näyttämisenhalua.
Jos saunakaveri haastaa juoksemaan alasti paukkupakkasessa kahden kilometrin lenkin, se on juostava tai alistuttava armottomaan pilkkaan.
Vaikka näissä kuvissa paljon kierrätettyä onkin, niiden katsominen lapsen silmillä ravisuttaa.
Monin paikoin kertomus tuo mieleen Peter Franzénin lapsuuskuvauksen Tumman veden päällä (2010), jossa myös lukijan ymmärrys vallitsevasta tilanteesta kasvaa vasta tekstin edetessä, kun kertojana toimiva lapsi raportoi päiviensä kulusta ja niihin kietoutuvista kuvitelmista.
Heidi Heinonen
Artikkelin lähde Kaleva