Artikkelin lähde Kaleva
Susanna Kemppainen Kaleva
Oulu Tutkija Johanna Hurtig yllättyi eniten vanhoillislestadiolaisten äitien väkivallan kuvauksista.
Tutkimusaineistossa oli useita kertomuksia äideistä, jotka olivat käyttäneet lapsiaan kohtaan pitkäkestoista, jatkuvaa ja vakavaa fyysistä väkivaltaa.
"Kyse ei ollut yksittäisistä lyönneistä tai tukistamisten ja luunappien kaltaisesta kuritusväkivallasta vaan rajummasta pahoinpitelystä. Muutamassa kertomuksessa kuvattiin toistuvia erilaisilla välineillä lyömistä sekä tappamisella uhkaamista", Hurtig kuvailee.
Hänen tutkimuksessaan näytti siltä, että äidit olivat hyväksyneet väkivallan käytön itselleen eivätkä hakeneet siihen apua. Avun tarvetta on ulkopuolisten vaikea havaita, sillä uskovaiset vanhemmat eivät aina herätä naapurien, läheisten ja ammattilaisten huolta samalla lailla kuin esimerkiksi päihdeongelmaiset vanhemmat.
Tulos on Hurtigin mielestä hämmentävä etenkin yhteisön positiiviseen ja jaksavaan äiti-kuvaan verrattuna. Hän uskoo ilmiön kuvastavan vanhoillislestadiolaisten äitien avuttomuutta ja syvää hätää.
"Kyse on ahtaalle ajettujen, väsyneiden naisten epätoivosta. Heidän äitiytensä kestää usein vuosikymmenien ajan ja he ovat paljon lasten kanssa yksin. Neuvottomuus sekä hoivaan että kasvatukseen ja ehkä myös oman elämäntilanteen vaihtoehdottomuuteen voi purkautua tällaisena."
Vanhoillislestadiolaisten suuret sisarusparvet kuvataan yleensä voimavaroiksi, mutta tässä tutkimuksessa Hurtig kuuli toistuvia tarinoita väkivaltaa kokeneiden lasten yksinäisyydestä. Yllättävän moni oli kokenut jääneensä yksin ison sisaruskatraan keskelle ja olleensa lahjan sijaan taakka vanhemmilleen. Ikään kuin näkymättömiä, vailla tarpeidensa huomioimista.
"Suurperhe sinänsä ei ole jäsenilleen väkivaltainen", Hurtig painottaa.
"Se on sitä vain silloin, jos perheen arki ja rakenteet estävät lapsen tarpeiden huomioimisen, murtavat vanhempien jaksamisen ja heikentävät lapsen ja vanhemman välistä yhteyttä."
Artikkelin lähde Kaleva