Artikkelin lähde Kaleva
klo 19.
Kolme Teatterikorkeakoulusta 2008 valmistunutta tanssitaiteen maisteria etsiytyi toistensa seuraan Vivarium kollektiiviksi. Uutuusteoksessa El Bimbo kollektiivi tuntuu etsivän ilmaisua, jota ei koskaan ennen ehkä ole ollut.
Seikkailulla on kipparina Jouni Järvenpää, jonka koreografia jättää ilmeisen paljon tilaa improvisaatiolle.
El Bimbo alkaa sillä, että tanssijat Elina Hauta-aho, Linda Priha ja Anni Rissanen työstävät jokainen hahmoa itsestään. He ovat kukin kuin vakuumin sisällä jonakin, joka on vasta syntymässä.
Liike on pidätettyä, estynyttä, katkeavaa - näkymättömän sisäisen tai ulkoisen vaikuttimen puristamaa.
Se pakottaa yksilöt etsimään poikkeavia fyysisiä purkautumisreittejä, vaihtoehtoisia liikeväyliä ja ruumiinosien uusia kulmia.
On kiinnostavaa katsoa, mitä tästä epävalmiista, arvaamattomasta ja kaoottisesta on syntymässä.
Tanssijoiden liikelaadut näyttävät omaperäisiltä ja persoonat alkavat hahmottua.
Muusikko Eero Savela ei säestä tanssia vaan vasaroi äänitiloja. Näyttämölle on viritetty seitsemän salin korkuista kieltä, joita Savela hankaa tai näppäilee. Lisäksi hän soittaa trumpettia, lyömäsoittimia ja pillejä.
Savela on salaperäisin ja arvaamattomin tilassa liikkuja, positiivisesti kumouksellinen.
Tanssijat äännähtelevät, mutta eivät perinteisen kommunikaation tarkoituksessa.
Kroppa on kuin instrumentti: tässä vääntyneessä asennossa tästä hahmosta lähtee tällaista ääntä.
El Bimbo on improvisaatiota improvisaation päälle. Muusikko saa impulsseja tanssijoilta, jotka saavat nuotteja muusikolta.
Ilmassa on kaikuja primitivistisistä tansseista, itämaisista seremonioista ja intialaisista kyläjuhlista.
Esityksen hauskimpia "kohtauksia" on kolmen tanssijan muodostama ameebamainen, funktionaalinen kombinaatio. Ehkä se on käsiohjelmassa mainittu mustekala, jonka nimi on El Bimbo.
Savela töräyttelee kuin Hamelnin pillipiiri, jota jatkuvasti mutatoiva muodostelma lumottuna seuraa.
Käsiohjelmassa on bimbologiaa avaava kuvaus siitä, kuinka tekijä tai katsoja voidaan houkutella mielikuvituksellaan täyttämään mustekalan muotoinen aukko sen sijaan, että kuvattaisiin mustekala mustekalana, koska silloin se liimautuu liiaksi ennalta muodostuneeseen mielikuvaan mustekalasta.
Voihan Platon ja ideaoppi!
El Bimbossa näyttämölle syntynyt olio alkoi vähitellen syödä itseään. Mitta tuli täyteen ennen loppua. Esityksestä tuli toisteinen eikä uusiutumista enää tapahtunut. Plus-merkki kääntyi miinukseksi.
Nykytanssi on marginaalisen yleisön suosiossa. Tämä melkein tunnin pituinen happening ehkä maistuu marginaalin marginaalille.
Onhan se kiva, jos esiintyjillä on kivaa. Hedelmällinen prosessi. Luovaa yhdessä. Mutta mikä on yleisön rooli? Mihin yleisöä tarvitaan?
Ars 95 -näyttelyssä tehosekoittimet sotkivat verta, virtsaa ja spermaa. Yleisö ja media kuohuivat.
Tanskalainen taiteilija Henrik Plenge Jakobsen selitti teoksensa viittaavan puhtaaseen rakkauteen aidsin aikakaudella.
Mitä pitäisi ajatella aktista, jossa tanssija Linda Priha valuttaa lattialle sylkilimaa?
Se oli vastenmielistä. Ikävästi bimboa. Tahallinen provokaatio.
Tätäkö El Bimbo -käsiohjelmateksti tarkoittaa sillä, että improvisatorisen rakenteen sisällä kaikki, myös mahdottomat asiat, ovat mahdollisia.
Ei kiitos!
Eeva Kauppinen
Artikkelin lähde Kaleva