Artikkelin lähde Kaleva
MUISTELMATEOS
Eero Materon kirja Brežnevin opissa on hyvä, hyödyllinen ja hauska. Kirjoittaja kuvaa 1970-luvun lopun neuvostoarkea sekä suomalaisten puurtamista Neuvostoliiton kommunistisen puolueen koulussa vivahteikkaalla, mutta helppolukuisella ja suomalaiselle ymmärrettävällä kielellä.
Monelle lukijalle teos on ensimmäinen, josta hän voi lukea Moskovan toteuttamasta Euroopan kommunististen sisäpiirien koulutuksesta, johon suomalaiset osallistuivat.
Neuvostoarki on Materolle yhtä kuin neuvostojärjestelmä, hänen kuvaamansa puoluekoulu valtiollisen ideologian paja ja ilmentymä.
Kirja on myös täynnä paradokseja, kuten kuuluukin. Matero puhuu 1970-luvun lopun kuohuvista vuosista Neuvostoliitossa ja samaan hengenvetoon neuvostoyhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen kasvun syvän pysähtyneisyyden ajasta, stagnaatiosta.
Itseäni koskettava paradoksi on puoluekoulu, instituutti.
Opiskelin Materon kuvaamien seinien sisällä Yhteiskuntatieteen instituutissa Leningradskij prospektilla 1964-1966, enkä tunnista kirjasta koulua samaksi. Mielelläni en edes nimittäisi käymääni koulua puoluekouluksi, mutta siitä tässä ei enempää.
Tämä ei tarkoita, etteikö Matero olisi oikeassa. Kysymys on siitä, että minulla oli onni käydä Yhteiskuntatieteen instituutin kaksivuotinen kurssi niin sanottuun hyvään aikaan Neuvostoliitossa, lokakuussa 1964 syrjäytetyn puolue- ja valtiojohtaja Nikita Hruštšovin suhteellisen vapaamielisen kauden vielä jatkuessa.
Mutta mikä merkittävintä, kuohuva neuvostoarki, se oli silloinkin sama kuin Materon kuvaama vuosikymmentä myöhemmin. Luin kirjan yhdeltä istumalta, niin mielenkiintoiseksi se osoittautui.
Matero avaa teoksensa tyylikkäästi ja ärsyttävästi. Hän siteeraa venäjäksi Mihail Lermontovin tunnettua runoa Purje:
"Что́ ищет он в стране далекой?
Что́ кинул он в краю родном?
…
Увы! - он счастия не ищет
И не от счастия бежит!"
Lauri Kemiläisen käännös:
"Mit’ etsinee se kaukomaista?
Miks jätti oman rannan, veen?
…
Ei, ei se etsi onneansa,
ei pakene myös onneaan."
Se on Lermotovia, mutta myös Materoa, hänen kysymyksensä.
Hän pohtii tosissaan Moskovan kouluvuoden merkitystä omalle elämälleen, mutta verhoaa pohdinnan rutinoituneen toimittajan osin kyyniseen kieleen, osin kääntämättömiin venäjänkielisiin virkkeisiin.
Kysymys on kuitenkin aistittavissa läpi kirjan, ja on yksi sen luettavuuden tekijöistä.
Yhtä ärsyttävän tyylikkäästi kirjoittaja myös sulkee kirjan. Loppusanojen sijasta hän jatkaa Lermontovilla, nyt runon Jää hyvästi, Venäjäni säkein:
"Прощай, немытая Россия.
Страна рабов, страна господ.
И вы, мундиры голубые,
И ты, послушный им народ."
Tästä en löydä suomenkielistä käännöstä. Kömpelö käännökseni kuuluu:
"Jää hyvästi, Venäjäni, maa orjien, maa herrojen. Ja te, sinitakit, ja sinä, heille uskollinen kansa."
Matero nimittää vuottaan Moskovassa matkaksi, jonka kokee mielellään yhden kerran.
"En usko enkä toivo, että Moskovan unet palaavat. Muistot on kirjattu. Unet haalistukoot rauhassa."
Tässä on kyseenalaistamisen paikka. Moskovan koulun kokeneena en puolestani usko, että Matero pystyy tähän. Unet haalistuvat, mutta koettu ei unohdu.
Lermontov näyttää sen unenomaisesti jo siteeratun runonsa Purje ensimmäisissä säkeissä:
"Белеет парус одинокой
В тумане моря голубом."
Lauri Kemiläinen:
"Tuoll’ loistaa valkopurjeen kaista sinessä meren autereen."
Ehkä jossain siintää muisto Moskovasta, haalistuneenakin?
Jaakko Tiainen
Artikkelin lähde Kaleva