Oikeastaan en antaisi mitään neuvoja. Sanoisin, että antaa mennä vaan. Minua ilmeisesti siunattiin sen verran hyvillä geeneillä, etten sekaantunut teini-ikäisenä mihinkään vaaralliseen. Huumeethan rysähtivät tuolloin Suomeen, ja kavereita sekosi ja vietiin vierestä. Itse halusin pysyä mieluummin kontrollissa. Ja ne virheet mitkä tein - niistä on myös opittu.
Kyllä se on Fender Stratocaster vuodelta 1962. Siinä ajan patina tuntuu ja näkyy. Sen kun ottaa käteen, tulee ihan eri vibat.
Jaa-a. Siihen varmaan löytyy paljon freudilaisiakin selityksiä. En tiedäߪ Itselläni ei ole kyse mistään fallossymbolista tai siitä, että kitaralla saisi tyttöjä. Minulla kaikki lähti ihan musiikista ja kitaran äänistä. Kun kymmenvuotiaana kuulin ensimmäisiä sähkökitarointeja tyyliin Eric Clapton, olin ihan myyty. Kitara on helppo vekotin ottaa syliin ja onhan se hiivatin hyvän näköinen. Kaunis nainen, kaunis kitara ja kaunis auto. Niissä on jotain.
Nyt ei saa käsittää väärin: en missään nimessä ole sovinisti. Kitara ja nainen molemmat ovat hyviä ja herkkiä kavereita sekä psyykkisellä että fyysisellä tasolla. Kuvaavaa on, kuinka vaikeaa minun oli päästä yli, kun kitarani kolme vuotta sitten varastettiin. Ensin tuli morkkis siitä, että niin hyvä kitara vietiin. Sen jälkeen tuli tunne, että menetin henkilökohtaisen, luotettavan kaverin. Oli kamalaa ajatella, että joku oli ottanut sen kotelosta, rähminyt sitä ja myynyt sen kenties saadakseen huumepiikin. Mielikuva vainosi minua pitkään.
Meillä on käynyt hyvä onni, jonkin verranhan hyvää tuuria tarvitaan. Lisäksi kunnioitamme toisiamme. Olennaista on myös, ettemme kilpaile keskenämme. Nykyään tuntuu, että jengi kilpailee koko ajan jostakin: rakkaudesta, lasten huomiosta tai menestyksestä. Meillä työnjako menee niin, että minä sävellän ja Kaija sanoittaa. Emme siis kurki toistemme olalle koko ajan. Ja keikathan ovat puoliksi hauskanpitoa, sillä me molemmat tykkäämme esiintymisestä. Kaija viisaana naisena loihe kerran lausumahan, että ennen vanhaan agraariyhteiskunnassa pariskunnat tekivät töitä yhdessä hautaan saakka. Ei siinä silloin ollut mitään ihmeellistä.
Ihan mahtavalta. Meillä on iso, mainio bändi, ja olemme ystäviä keskenämme. Se on hauskaa, että bändi on niin taitava. Musiikki ei ole läpisovitettua, vaan improvisoinnille jää tilaa. Siksi soittaminen tuntuu joka kerta tuoreelta ja jännältä.
Asuimme Kampitiellä Nokelassa. Oli paukkupakkanen ja työnsin kieleni aidan rautaputkeen. Se jäätyi tietenkin siihen. Roikuin siinä sitten verissä suin ja isosisko lähti hakemaan äitiä. Ennen kuin äiti tuli, olin jo ehtinyt repiä kielen putkesta irti. Isäni on sanonut, ettei olisi koskaan pitänyt muuttaa Oulusta pois. Ouluun on aina hyvä tulla, eikä se johdu pelkästään siitä, että olen syntynyt siellä. Oulussa perusvibat vain jotenkin ovat kohdillaan, sen aistii nopeasti. Jos olisi joskus aivan pakko muuttaa Kirkkonummelta pois, valitsisin Oulun.
Artikkelin lähde Kaleva <http://www.kaleva.fi/tilaa>
Creative Commons "by-nc-nd" lisenssillä <http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/legalcode.fi>