Kasarmi valmistui vuonna 1881. 1950-luvulla rakennetut kantahenkilöstön kerrostalot toivat ison joukon lisää perheitä alueelle, jonne muodostui oma pieni suljettu yhteiskuntansa. Kasarmilta ei puuttunut juuri mitään.
"Muutimme vuonna 1960 kasarmille, ja asuimme siellä vuoteen 1982 saakka. Kotimme oli Vesitorninmäellä radan varressa heti ensimmäinen talo kaupan vieressä",
Perhe tuli Kuopiosta Ouluun, kun lääkintäeversti
Maire Hahl osallistui innokkaasti muun muassa Punaisen ristin toimintaan.
"Aika lailla seurusteltiin. Kun järjestimme kutsuja, silloin laitettiin terassille kynttilöitä. Kaikki kenraalit pitivät yhteyttä, ja yliopiston mukana tuli mieheni kanssa samaan ikäluokkaan kuuluvia professoreja", muistelee Maire Hahl seuraelämän vilkkautta.
"Tilaa kodissamme oli kyllä runsaasti, mutta huonejärjestys oli vähän vaikea, joten kaikki kolme lastamme joutuivat jakamaan yhden huoneen. Talon kivijalassa viihtyivät villikissat, koska siellä oli lämmintä. Syreenit kukkivat kesällä runsaasti talon vieressä", Maire Hahl kertoo.
Alue oli suljettu, porteilla olivat vartijat ja kaikki perheenjäsenet tarvitsivat kulkuluvan, jota piti näyttää päivittäin alueelle tultaessa.
"Kyllä siinä kasarmilla elämisessä oli oma hohtonsa", Maire Hahl sanoo.
"1960- ja 1970-luvulla tunsimme kaikki toinen toisemme, kantahenkilöstössä oli vaihtuvuutta vähän. Tämä oli oma pieni yhteiskuntansa. Meillä oli omat kaupat, terveyspalvelut, kerhot, elokuvat, urheilukentät, pyhäkoulutoimintaa... Vain vanhainkoti puuttui", miehet luettelevat.
Alueen oma lastentarha perustettiin vasta 1970-luvulla, mutta ehkäpä siihen saakka naapurien valvova silmä riitti omien lasten lisäksi toistenkin lasten valvomiseen. Miehet toteavatkin, että alueella huolehdittiin omista. Kesäisin oikea puistotäti - nimeltään
Varuskunnan vieressä sijaitsevaan Intiön vesitorniin pääsi sunnuntaisin kymmenellä pennillä sisälle. "Rohkeimmat eivät tyytyneet kiipeämään ylätasanteelle, vaan nousivat kupolin päälle."
Hautausmaallekin pojat välillä luikahtivat oravia syöttämään. Piirimielisairaala ristittiin leikillisesti kahdeksanneksi patteriksi, kun kasarmilla niitä oli seitsemän. Pientä koiruutta pojat tekivät ulkoilemaan päässeille piirin potilaille. He laittoivat tielle siiman jatkeeksi lompakon, jonka he vetäisivät pois, kun joku yritti tarttua siihen.
Osa lapsista kävi Ainolan tarhassa ja käveli sinne omia aikojaan rautatien yli.
Intiö oli täynnä punaisia pikkumökkejä, joissa asui paljon romaneja. "Joskus joku romanipoika saattoi uhitella linkkarin kanssa, kun kuljimme ohi. Mutta kyllä lapsiin silloin luotettiin."
Elokuvia pääsi katsomaan vaikka kolme kertaa viikossa, eikä pääsylipun hintakaan päätä huimannut. Liput maksoivat nimittäin 50 penniä.
Jääkiekkoa kumpikin pojista pelasi Kasarmin Karhuissa, joka ylsi jopa nappulaliigan mestaruuteen. Itsestään selvää oli, että luistimet vietiin teroitettavaksi varuskunnan korjaamolle, ja sieltä saatiin myös korkeus- ja seivästelineet.
Sotilaskodissa munkin ja mehun sai kymmenellä pennillä.
Partioleireille Oulun sissipojat vietiin armeijan miehistönkuljetusautoilla, joissa oli avopäätyiset puukopit. Samat autot veivät myös syksyisin perheet marjaan. Nykyisen krematorion paikalla olivat yhteiset perunamaat.
Soittokuntaa päästiin kuulemaan torstaisin iltahartaudessa ja rummutukset kuuluivat asiaan vartionvaihdon yhteydessä. Koko perheen laskiaisriehaan kuului rekiajelua, joka on jäänyt erityisesti Kari Broströmin mieleen. Vanhemmat kokoontuivat usein kerhoilla, seuraelämä oli koko lailla vilkasta.
Sekä Jukka Aho että Kari Broström ovat lukeneet naapurissa asuneen, taiteilija
"Vasta 1970-luvulla perheet alkoivat muuttaa täältä pois omistusasuntoihin", Kari Broström miettii. Perheet pienenivät muutenkin, eikä samanlainen tiivis yhdessäolo enää jatkunut.
Artikkelin lähde Kaleva <http://www.kaleva.fi/tilaa>
Creative Commons "by-nc-nd" lisenssillä <http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/legalcode.fi>