Artikkelin lähde Kaleva
Rautuvaaran lopettaminen toi Jorman ja Ritvan Raaheen
Kaivos lopetti toimintansa Kolarissa vuoden 1988 lopussa. Sen 201 työntekijästä kolmannes muutti pois parissa vuodessa, useimmat Rautaruukin muille toimipaikoille. Raahen terästehtaalle heistä tuli joka kolmas.
Arto Murtovaara
Jorma, 52, ja Ritva Saukkoriipi, 51, ovat pesunkestäviä lappilaisia. Jorman juuret ovat Ylitorniolla, Ritvan Pellossa. Kesäkuun alussa 12 vuotta sitten he muuttivat nykyiseen asuntoonsa, keltatiiliseen omakotitaloon Pattijoen Järventölässä. Puoli vuotta Raaheen muuton jälkeistä aikaa kului väliaikaisesti Kummatissa.
Saukkoriivet muuttivat vuodenvaihteessa 1988-89 Kolarista. Jorma ehti palvella 13 vuotta Rautaruukkia Rautuvaaran kaivoksella kunnossapidon työnjohtotehtävissä. Teknikoksi valmistumisensa jälkeen hän työskenteli pari vuotta Ruotsissa. Kun kaivos avattiin, sanomalehdessä haettiin työntekijöitä ilmoituksella. Saukkoriipi haki ja valittiin.
”Sehän oli tievossakin, että siellä ei eläkkeelle asti olla. Silloin puhuttiin, että kaivos kestää kahdeksan vuotta. Se kesti 13 vuotta”, Saukkoriipi muistaa. ”Se oli koko ajan huulella viimeisen kuuden vuoden ajan, koska se loppuu. Kaivoksen kannattavuus oli sitä sun tätä.”
”Tietenkin se tuntui silloin, että huh, huh! Tästä joutuu lähtemään. Tietenkin se oli yllätys, mutta siihen oli varauduttu,” hän sanoo. ”Näin jälkikäteen ajatellen se loppui oikeaan aikaan. Jos se olisi kestänyt muutaman vuoden, olisi ollut se iso lama.”
Isot yritykset pitivät tuohon aikaan työntekijöistään paljon parempaa huolta kuin nykyisin. Saukkoriipi sanoo, ettei kukaan olisi paremmin asiaa hoitanut kuin Rautaruukki tuolloin; kaikille tarjottiin mahdollisuus lähteä työhön yhtiön muille toimipaikoille ja vanhan sopimuksen mukaan yhtiö osti työntekijöidensä talot käypään markkinahintaan. Virallisista dokumenteista selviää, että yhtiö maksoi vieläpä muuttorahaakin.
”Tänä päivänä ei tämmöisiä pelejä ole käytännössä. Sillä tavalla tehtiin se lähteminen helpoksi.”
Rautuvaaran kaivoksen viimeinen johtaja, kolmen vuoden jälkeen Raaheen henkilöstöjohtajaksi tullut Jorma Illi kertoo väen muuttaneen Raaheen viimeisen toimintavuoden aikana vähitellen. Rytmi seurasi kaivoksen alasajoa; ensin loppuivat työt maan alla, louhoksella etukäteen valmisteltavat työt ja viimeisenä tuotantotehtävät. Illi vastasi yhtiön puolesta Rautuvaaran työntekijöiden sijoittamisesta.
”Tietysti se suurin erä tuli, kun toiminta loppui joulukuussa 1988, isoin osa tammikuun alussa 1989”, koko konsernin hallintojohtajana nykyisin työnkentelevä Illi muistaa.
Kun lopetuspäätös tehtiin, työssä oli 202 henkeä. Siitä porukka pantiin pienempiin osiin. Ensin tehtiin paketti niille, joilla oli alle tai lähelle viisi vuotta eläkeikään. Toisen ryhmän muodostivat ne, jotka halusivat johonkin muuhun Rautaruukin työpaikkaan.
”Raahe oli ylivoimainen ykkönen, mutta niitä meni muillekin toimipaikoille, Otanmäkeen, Hämeenlinnaan, Ouluun. Loput jäivät kotiin, opettelemaan uudet hommat. Outokumpu Oy vuokrasi meidän rikastamon. Sieltä löytyi muutamalle 5-6 vuodeksi työtä.”
Illi myöntää, että reilun 200 hyväpalkkaisen työpaikan lähtö yhdellä rysäyksellä oli kova isku Kolarin kunnalle. Silti projekti toimi olosuhteisiin nähden hienosti.
”Loppujen lopuksi se hoidettiin aika hyvin. Kun loppuvaiheessa tarkastettiin tilanne, niin työttömyyskortistossa oli alle 10 prosenttia”, Illi tähdentää.
Rautaruukki Steelin henkilöstöhallinto löytää kaikkiaan 24 henkilöä, jotka siirtyivät Kolarista Raaheen. Yksi heistä oli siis Jorma Saukkoriipi, joka ei tarvinnut sopimusta talonsa myymiseen. Sen kävi ostamassa hymyssä suin eräs mies Kauniaisista, joka oli satsaamassa villiksi pohjoisessa käyneeseen matkailubisnekseen.
Ensimmäisenä perhe ajatteli Oulua, kun yhtiölle sai esittää toivomuksen. Myös Hämeenlinna oli yksi vaihtoehto. Sitten Ritva Saukkoriivelle kävi selville, että hänellä olisi mahdollisuus päästä töihin Kansallispankkiin Raaheen. Jorma Saukkoriipi ilmoitti asiasta heti Illille. Yksi tekijä oli vain muutaman tunnin ajomatka juurille. Saukkoriivet laskeskelivat, että asumiskustannukset ovat Raahessa halvemmat kuin Oulussa ja ympyrät pienemmät.
”Tällä hetkellä tuntuu, että ratkaisu oli oikea.”
Kun päätös kaivoksen lopettamisesta tuli, Saukkoriipi oli jo hakeutunut vientimyyjäkoulutukseen. Raaheen hän tuli ensin opettelemaan alaa tuotannon suunnitteluun. Sen jälkeen hän on koko ajan työskennellyt kotimaan myynnissä.
Saukkoriivillä on kaksi lasta, tyttö ja poika. Kaisa jatkoi peruskoulun viidettä, kun he tulivat Raaheen, Teemu ensimmäistä luokkaa. Kaisa on nyt aloittanut työnsä Espoossa peruskoulunopettajana opiskeltuaan Raumalla, Teemu opiskelee puolestaan lakia Rovaniemen yliopistossa.
”Silloin oltiin vielä niin nuoria. Se oli toiveikasta se elämä. Se ei ollut vastenmielistä”, muistelee Jorma Saukkoriipi perheensä sopeutumista Raaheen. ”Nyt kun kävin siellä, niin jos jossakin hävisi, niin maisemissa.”
”Tyttö löysi kavereita hirveän paljon. Hän on löytänyt sellaisen kaveripiirin, että se pysyy varmaan loppuiän.”
Tärkeintä on kuitenkin leivän syrjä; jos ei lähde, sitä saa katua ja surkutella. Saukkoriipi on sitä mieltä, että palvelut Kolarissa toimivat heidän aikanaan. Mutta ongelmia ei ole ollut Raahessakaan. Sopeutuminen työpaikalla sujui odotettua paremmin.
”Työelämässä kyllä otettiin vastaan aika tasa-arvoisena. Siellä en ole kokenut mitään syrjintää,” Jorma kehuu. ”Ehkä ihmiset eivät ole niin välittömiä jutteleen, avoimia kuin meillä.”
”Juuret pohjoisessa ovat aina läsnä. Täällä ollessa on ostettu vapaa-ajan viettopaikka Äkäslompolosta ja siellä aika paljon kuljetaan”, Jorma miettii. ”Ei ole pois suljettu, että vois muuttaa sinne takaisin, kun eläkkeelle jäädään. ”
Silloin tulisivat kysymykseen Ritvan kotipaikka Pello, Kolari tai Ylitornio, Jorma pohdiskelee.
Raaheen ei muodostunut mitään varsinaista Kolarin ”siirtolaisten” yhteisöä; Saukkoriipi kertoo heidän pitäneen yhtä samojen ihmisten kanssa kuin pohjoisessakin.
”Siinä on semmoinen 3-4 perhettä, että kyllä me yhteydessä ollaan. Ei päivittäin, viikottain, ei aina kuukausittainkaan.”
Osa Raaheen tulleista lähti vuoden, osa kahden, kolmen vuoden jälkeen. Viimeiset poismuuttaneet ovat jääneet jo eläkkeelle. Kun väki oli lähdössä Kolarista, joitakin ohjattiin. Otanmäki koettiin hivenen vastenmieliseksi, epävarmaksi; Saukkoriiven mukaan pohjoisesta haluttiin lähteä varman perään. Otanmäelle meno koettiin pakkosiirroksi.
Pako pohjoisesta on taas arkipäivää. Tuoreet ennusteet povaavat Lapin tyhjenevän tasaista tahtia. Saukkoriipi näkee selvät merkit:
”Kyllä se suuntaus näyttää olevan. Tuolla jokivarressa huomaa, että sen palvelut ovat kuihtuneet kuihtumistaan. Se kuihtuu, kun ihmiset ja ostovoima karkaavat,” hän arvioi. ”Näyttää, että Lappi on menossa sellaiseksi vapaa-ajan paratiisiksi.”
”Minusta tuntuu, että poliitikoilta on loppuneet aseet. Kaupan lait ovat tulleet vastaan. Keinotekoisia työpaikkoja ei pysty synnyttämään.”
arto murtovaara
Ritva ja Jorma Saukkoriipi muuttivat Lapista Raaheen 1980-luvun lopulla. Jorma kertoo asuneensa talven kotikunnassaan Ylitorniolla viimeksi 1968, ja hän pitää ratkaisuaan oikeana.
Artikkelin lähde Kaleva