Kunnianosoitus ajokoira Töskärille

Martti Ojalehto omisti yli kolmanneksen toisesta eräkirjastaan rakkaalle koiralleen

Jari Niemi

KÄRSÄMÄKI Töskäri alias Ransu on nukkunut ajokoiran viimeistä unta jo kaksi vuotta. Se kuoli 13 -vuotiaana ja paulotti isäntänsä rekkamies, yrittäjä Martti Ojalehdon vähin erin niin vahvasti kiinni itseensä, että tämä ei voinut olla kirjoittamatta kokemuksista eräkirjaa. Sen sisällöstä on tarulle jänisten herrasta omistettu enemmän kuin kolmannes.

Ransu oli käyttövalio ja ajoi kilpailuissakin sellaisia tuloksia, että sen nimi komeili kärkipään ajokoirien joukossa koko Suomessa. ”Meidän suhteemme oli ainutlaatuinen. Minun ei tarvinnut ääntäni korottaa. Ransu vaistosi milloin oltiin millekin rupeamassa.”

”Alussa näytti siltä, että ei siitä tule edes keskinkertaista jäniskoiraa, mutta toisin kävi. Ransun ajosta ammuttiin satoja jäniksiä. Mutta se oli erikoinen koira muutoinkin. Kerran eläinlääkäri epäili, että se ei elä kuin kolme viikkoa, korkeintaan kolme kuukautta. Ransu selvisi sairaudesta ajoi sen jälkeen parhaan tuloksensa kilpailussa”, ihastelee Martti Ojalehto.

Eräkirjailijat ovat tuiki harvinainen kirjoittajarotu Oulun läänin eteläosassakin. Martti Ojalehdon lisäksi luonnon kuvauksia ja metsästäjien tempauksia on puristanut kansien väliin vain Leevi Karsikas. Hänkin kuvaa teoksissaan oivallisesti pääosin kärsämäkistä luontoa.

”Töskärissä on mukana sellaisiakin juttuja, että ne ovat saaneet vanheta syytevaaran takia. Kirjassa on selvitetty muun muassa eräs hirven salakaato. Kaikkiaan olen poiminut mukaan tosi vanhojakin asioita, liki sadan vuoden ajalta. Olen etsinyt kuulemieni ja kokemieni asioiden keskeltä tikkuja ja tehnyt niistä asiaa.”

Töskäri on Martti Ojalehdon ensimmäisen eräkirjan Metsänmakuisia napposia lailla sopiva sekoitus fiktiivisiä ja faktapohjaisia tarinoita. Mielikuvituksen ja todellisuuden sekoittaminen antaa mahdollisuuden elävöittää kirjaa, mutta saattaa myös johtaa erikoiseen palautteeseen.

”Yksikin isäntä tuli sanomaan ensimmäisen kirjan jälkeen, että eihän sinulla ole Valmetia. Ja siinä ei selitykset auttaneet.”

”Molemmat kirjat ovat täynnä aikamiesten asiantuntevia satuja. Esimerkiksi vääräkaliberisella aseella ei kirjoissani ammuta. Lukijat ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi metsästyksen asiantuntijoita, joten vääristelystä jäisi heti kiinni. Perinteisistä eräkirjoista kirjani poikkeavat myös siten, että niissä ei saada rajattomasti saalista”, selvittää Martti Ojalehto.

Sisäinen nauhuri

Martti Ojalehto teroitteli kirjoittajan kynäänsä 1980-luvun lopulla. Muutamaa pöytälaatikkojuttua seurasi muutama juttu metsästäjien ammattilehtiin. 1990-luvun alussa hän liittyi paikallisen kansalaisopiston kirjoittajapiiriin, joka Liisa Rentolan johdolla ruoti osan ensimmäisen eräkirjan sisällöstä.

”Se oli opettavaista aikaa. Erityisen kiitollinen olen Liisa Rentolalle.”

Molempiin kirjoihinsa Martti Ojalehto on saanut näyttävää apua myös veljen tyttäreltä Soile Ojalehdolta. Hän on kuvittanut tussi- ja lyijykynäpiirroksillaan kirjat. Töskärissä on Soilen teoksia kymmenkunta. ”Metsästys on minulle oudompi alue. Piirtäminen oli tosi haasteellista, koska kuvien täytyy olla yksityiskohtia myöten uskottavia. Aiheet löytyvät tekstistä hyvin”, Soile Ojalehto sanailee.

Kun Martti Ojalehto nykyisin lähtee metsälle, kytkee hän sisäisen nauhurinsa päälle kuin huomaamattaan. Tämän ovat havainneet myös metsästäjäkaverit.

”Jotkut hyvistä kavereista pistävät nykyisin itsensä vuolaasti peliin. Jotkut taas pistävät oman nauhurinsa kiinni. He ilmeisesti pelkäävät, että löytävät itsensä seuraavasta kirjastani”, myhäilee Martti Ojalehto.

Ei yhtä hyvä. Töskärin eli Ransun pojasta Hotista ei Martti Ojalehdon mukaan tullut yhtä hyvää koiraa kuin isänsä. Sekin mielii innokkaasti metsälle.

Jari Niemi

Yhteistyössä. Martti Ojalehto on saanut molempien kirjojensa kuvittajaksi veljen tyttären Soile Ojalehdon.

Jari Niemi

Artikkelin lähde Kaleva