Kun vääryys vallan saapi

Kantaesitys

Rovaniemen Teatteri. Kalevi Kalemaa: Pohjolan Pasuuna. Ohjaus Ossi Räikkä. Lavastus Pentti Uimonen. Puvut Anitta Kallo. Musiikki Vili Lange. Valot Kari Penttinen. Äänisuunnittelu Erkki Lantto. Naamiointi Marja Tirkkonen. Näyttelijät Markku Köngäs, Pirjo Leppänen, Seppo Rintamäki, Kari Koivukangas, Paavo Takkinen, Erkki Hetta, Markku Lukka, Outi Kallas, Svante Korkiakoski, Eija Kyllönen-Hämes ja Outi Nevanlinna.

Uudesta virsikirjasta poistettu virsi 440, jossa veisataan voimallisesti siitä, miten vääryys vallan saapi, on ainoa yhdistävä tekijä tämän syksyn kahdelle pohjoissuomalaiselle Laestadius-kantaesitykselle.

Kajaanin kaupunginteatterissa sen veisuu aloittaa koko Kristian Smedsin näytelmän Huutavan ääni korvessa, joka sai kantaesityksensä 4.10. Veisuun päälle Kajaanissa ihmetellään, miksi tuo virsi poistettiin.

Rovaniemellä Lars Levi Laestadiusta käsittelevä näytelmä on nimeltään Pohjolan Pasuuna. Siinä sama virsi pauhataan esityksen jälkipuoliskolla. Rovaniemen Teatterissa kuultiin vääryydestä vallan saajana ensimmäisen kerran lauantaina, jolloin Kalevi Kalemaan kirjoittama ja Ossi Räikän vierailuohjaama elämäkerrallinen kavalkadi kantaesitettiin.

Lappia-talon salista poistuva pappismies antoi tukiopetusta kanssakatsojilleen, kun Pohjolan Pasuuna oli ohi. Hän selitti, ettei tuo virsi ole edes ollut virsikirjassa kuin vain lyhyen ajan 1900-luvun alkupuolelta. Se poistettiin virsikirjanuudistuksessa hänen mukaansa siksi, että sitä veisattiin niin harvoin.

Kalemaa ja Smeds, kahden eri polven suomalaiset draamakirjailijat, ovat kuitenkin kokeneet jylhän ja kriittisen virren omaan Laestadius-kuvaansa mitä oleellisimmin liittyvänä.

Muuten Laestadius-teemaa on kahdessa pohjoissuomalaisessa teatterikaupungissa käsitelty toisistaan huomattavasti poikkeavilla tavoilla.

Kalevi Kalemaa on jo 1970-luvun lopusta tullut tunnetuksi historiallisiin henkilöihin liittyvistä näytelmistään, eikä niistä ole puuttunut aatteen paloa. Sen muistavat monet jo hänen läpimurtonäytelmästään Suutari Salinin perintö.

Aatteen miehestä mutta yllättävän kesysti - jopa kliseisesti - on kysymys Pohjolan Pasuunassakin.

Siinä käydään läpi kaksi vaihetta kirkkoherra Laestadiuksen elämästä.

Ennen väliaikaa vaelletaan kuvaelmamaisesti melkoisessa pimeydessä jopa Kurjat-musikaalin mieleentuovassa rälläyksessä, jossa paloviinan kirot tehdään selväksi.

Väliajan jälkeen, kun Lapin Marian (Eija Kyllönen-Hämes) jalostava vaikutus kasvitieteilijänä huomattavaan pohjoiseen kirkkoherraan on humahtanut kaikkien tietoisuuteen, saadaan lisää valoa ja käydään läpi varmaankin kaikkien uskonnollisten näytelmien piinallisimmat kliseet.

Katsomon puolella on vaikea päästä selville, kuinka paljon itse teksti mättää ja kuinka suuri on ohjaajan panos tyylistä toiseen heittelehtivään lopputulokseen. Kuitenkin tuntui, että monet myrskyt kokeneen veteraaniohjaajan ote on se, joka on enemmän lipsunut, kun tyylit vaihtuvat vajaan kolmen tunnin näytelmässä laidasta laitaan.

Tosin tekstistä itsestäänkään ei katsomoon saakka välity niinkään hengen palo kuin Lars Levi Laestadiuksen elämäkertaan pyrkivä ulkoinen uskollisuus.

Ei ainakaan rooliin ulkoisesti sopiva Markku Köngäs nimiosassa saa tästä paljoakaan irti vaikka kuinka huutaa, ja Pirjo Leppänen hänen vaimonaan on kuin olisi vahingossa tullut jostakin muusta näytelmästä piipahtamaan suuren herättäjän kärsiväksi ja eri osapuolien puristuksiin jääväksi vaimoksi.

Eikä historiallisista henkilöistä Seppo Rintamäen Juhani Raattamakaan näytelmän tasapainolle merkittävässä roolissa pysty tekemään muuta kuin itsestäänselvyyksiä.

Huutoa riittää, mutta yksi puuttuu ja sen mukana kaikki.

Juuri tänä syksynä näytelmällä, joka käsittelee yhteiskuntaan vaikuttavan uskonnollisen liikkeen syntyä, arvelisi olevan suurikin ajankohtainen merkitys. Harmi, ettei yleispätevyyksiä, jotka liittyisivät tämänhetkisen maailman tilanteeseen, paljoakaan löydy, mahdollisesti juuri siksi, että tässä tuntuu ulkoinen meno merkitsevän enemmän kuin sisältö.

Ehkäpä pari kertaa jotakin sekä tänään että ikuisesti puhuttelevaa tuikahti sammuakseen joukkokohtausten musikaalimaiseen ja kuvaelmamaiseen möyrintään.

Asian voisi ainakin ohjaajan osalta nähdä niinkin, että kun mikään ei oikein kosketa ketään, vaan homma vain jyllää eteenpäin, niin tämä voidaan tulkita vaikkapa vieraannuttamisefektiksi viimeisen päälle. Siksi vieraannuttamisefektiksi, josta eeppisen teatterin perustajat puhuivat Saksassa samoihin aikoihin, kun virsi 440 otettiin suomalaiseen virsikirjaan.

Kuitenkaan katsomiselämystään ei oikein kehtaa tulkita eeppiseksi teatteriksikaan. Enemmänkin se tuntuu ulkokohtaisesti tehdyltä, sellaiselta, johon on päälleliimattu paljon uskontoa käsitteleviä kliseitä sieltä ja täältä. Kliseistä osa vaikuttaa vierailevan Pohjonen-Tuomarila-Lahti -teatterin korpelalaisuudesta, osa Kokkonen-Kokkonen-Puurunen -teatterin/ oopperan körttiläisyydestä.

Vaikka tämänkertaiset erisuuntaiset teautaroinnit hämmästyttävätkin kukin vuorollaan, ne myös muistuttavat, että uskontoa tai aatetta käsittelevät draamat saattavat parhaimmillaan vaikuttaa syvästi kuten ovat tehneet juuri Viimeiset kiusaukset, jossa myös kerrataan suuren herättäjän, tuossa tapauksessa Paavo Ruotsalaisen, elämää.

Vaikka Viimeisiin kiusauksiin saakka ei tällä kertaa yllettäisikään, niin en kyllä osannut odottaa sitä mitä näin: omituista uskonnollista turistiviihdettä.

Kaisu Mikkola

Kajaanin kaupunginteatterin Huutavan ääni korvessa -näytelmän kritiikki julkaistiin Kalevassa 6.10.2001.

Timo Lindholm

Pohjolan Pasuuna itse. Markku Köngäs Rovaniemen teatterin Lars Levi Laestadiuksena.

Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva