Elämäntarinat ovat elinehto

Liisa Lehto-Peippo

KÄRSÄMÄKI Elämäkertatutkija Tuija Saresman mukaan jokaisella ihmisellä on oma tai omat elämäntarinansa, vaikka ne eivät läheskään kaikilla ole paperille kirjoitettuja. Hän totesi Tarinat kohtaavat -seminaarissa, että kannamme mielessämme alati muuttuvia, elämänvaiheidemme mukaan tarkistettavia tarinoita omasta elämästämme. Usein myös jaamme niitä muiden kanssa, joskus kirjoitamme niitä ylöskin.”

”Ilman noita tarinoita, joiden avulla rakennamme minuuttamme ja järjestelemme muistojamme, olisimme hukassa, Elämäntarinat ovat siis suorastaan elinehto”, hän väitti Suomen Elämäntarina-akatemian seminaarissa Kärsämäellä.

Saresma totesi suomalaisten olevan innokkaita elämäntarinoiden kirjoittajia. Osa kirjoittaa pöytälaatikkoon, osa julkaistavaksi asti. Suomessa elämäntarinoita on alettu kerätä lisäksi tutkimuskäyttöön ja arkistoihin erilaisten kirjoituskilpailujen avulla. Omaelämäkerroista on viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistu lukuisia antologioita, joiden rinnalla usein on tutkijoiden tulkintoja sisältävä omaelämäkertatutkimuskirja.

Eri alojen tutkijat korostavat Saresman mukaan elämäntarinan merkitystä ihmisen identiteetille. Identiteetti tai minuus on jatkuvasti muutoksessa oleva tapausten kulku. Mieluimmin pitäisi puhua monikossa minuuksien tai identiteettien jatkuvasta rakentumisesta. ”Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on tullut monelle osaksi tätä identiteettien rakentamista, koossapitämistä ja muokkaamista..”

Jyväskylän yliopistossa työskentelevä tutkija on tehnyt väitöskirjan suomalaisten naisten taidetta käsittelevistä omaelämäkerroista. Satojen elämäkertojen aineistoon mahtuu hyvin monenlaisia tarinoita. Hänelle itselleen tulivat erityisen koskettaviksi tarinat, joissa kirjoittamisesta löytyi elämän merkitys sen jälkeen, kun kirjoittajaa oli kohdannut suuri suru tai menetys elämässä.

Kirjoittaminen auttaa selviämään

Saresma itsekin on joutui niihin aikoihin kokemaan elämässään raskaita menetyksiä ja huomasi jälkeen päin, että selvisi noista ajoista suurelta osin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ansiosta.

”Tarvitsin keinoa, jonka avulla voisin hahmottaa omaa elämäntarinaani uudelleen traagisten kuolemantapausten jälkeen, löytää näiden ravistelevien kokemusten jälkeen elämän merkitys uudelleen. Kirjoittaminen oli hyvin tärkeä osa surutyötäni. Sen kautta ymmärsin, että oma elämäni jatkuu, että minun elämäntarinani ei ole lopussa, vaikka minulle tärkeät ihmiset ovat poissa elämästäni”, hän kertoi.

Hän tajusi myös, että vaikka isä ja veli kuolivat, heidän elämäntarinansa tavallaan jatkavat elämäänsä aina, kun niitä kerrotaan ja muistellaan. ”Uskon, että elämäkerrallinen kirjoittaminen on valtava voimavara, parantava teko ja että elämäntarina todellakin kannattaa kirjoittaa.”

Vetämillään omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseilla Saresma huomasi, että useita kurssilaisia yhdisti jokin suru tai elämän mullistus, joka sai heidät tuntemaan halua purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan paperille, kertoa elämästään kirjoittaen. ”Kaikille yhteistä oli, että haluttiin uutta perspektiiviä elämään ja järjestellä sitä uudelleen. Yhteistä oli myös kokemus siitä, että kirjoittaminen auttoi elämän taakkojen kantamisessa.”

Elämäntarinan kirjoittaminen ei Saresman mukaan edellytä suuria suruja ja murheita. Vähemmänkin dramaattisia syitä elämäntarinan kirjoittamiseen on. Joskus kimmokkeet ovat hyvinkin käytännöllisiä. ”Kuka haluaa kertoa jälkipolville entisaikojen maalaiselämästä, kuka lapsuutensa onnellisista ajoista tai vaikkapa uskoon tulemisestaan, sairaudesta tai alkoholismista parantumisestaan.”

”Vaikka jokaisella elämäntarinansa kirjoittajalle on toki henkilökohtaiset syynsä kirjoittaa, elämäntarinan kirjoittamisella on kullekin ihmiselle oma, erityinen merkityksensä.”

Koskaan ei liian myöhäistä

Kirjailija Helmi Kellokumpu (76), jolta on kahden viimeisen vuoden aikana ilmestynyt kaksi kertomuksia ja tarinoita sisältävää kirjaa, sanoi elämäntarinan muuttuvan kaunokirjallisuudeksi muun muassa niin, että laittaa omat mokansa kuvitteellisen henkilön kontolle. ”Kostonhimoinen henkilö voi mollata petollisen ystävänsä tai vaimonsa. Sellaista tapahtuu”, hän sanoi.

”Joskus totuus on ihmeellisempää kuin mielikuvitukselliset tarinat. Toilaukset voi tarinan kautta suodattaa.”

Helmi Kellokummulta ilmestyi nuorten kirja vuonna 1960. Sen jälkeen hän ei kirjoittanut 40 vuoteen mitään, ei päiväkirjaakaan. Muutettuaan Rovaniemeltä Muhokselle hän lähti kansalaisopiston kirjoittajapiiriin, kirjoitti tarinoita ja kertomuksia ja lähetti ne kustantajalle.

”Ajattelin, etteivät olisi ottaneet niitä vastaan, jos olisivat tienneet ikäni. He kysyivät, olisiko tekstejä lisää. Sitten tehtiin kustannussopimus. Olikohan se työtapaturma?” kyselee Kellokumpu.

”Koskaan ei ole liian myöhäistä kirjoittaa”, hän sanoo. Nyt hänellä on romaanista ensimmäinen versio. ”Mutta tämänikäinen joutuu katselemaan ehtiikö se valmistua.”

Liisa Lehto-Peippo

Kamala ihana elämä. Kärsämäellä elämäntarina on päässyt myös kouluun. Tämän lukion ilmaisutaidon ryhmän Kamala ihana elämä syntyi nuorten omista tarinoista ja esitettiin Tarinat kohtaava -seminaarissa. Peruskoulussa on tästä syksystä kokeiltu elämäntarinallisen kuvataiteen tekemistä.

Artikkelin lähde Kaleva