Tulindberg kohtasi Davisin

Jazzkonsertti

IX Oulun Tulindberg -viikko. 12.10 Tulindbergin salissa Tribute to Miles Davis. Johanna Iivanainen (laulu, vokalisaatio), Juha-Pekka Kiviniemi (kitarat), Lauri Nurmela (kosketinsoittimet), Harri Sarkkinen (kontra- ja sähköbasso) sekä Esa Virkkula (lyömäsoittimet).

Kaikki säveltäjät haluavat aina luoda jotain uutta ja inspiroivaa. Olipa musiikin laji mikä hyvänsä. Tämä on kautta aikain kaikkia muusikoita yhdistävä tekijä. Siksi Tulindberg taitaa olla tyytyväinen, kun hänen yhdeksänsillä juhlaviikoilla kuullaan ensimmäistä kertaa jazzia, virallisesti. Ehkäpä Tulindberg ja Davis vaihtavat pilven reunalla jopa joitain ajatuksia muutamista musiikillisista ratkaisuista ja ideoista, joita konsertissa kuultiin, kuka tietää.

Tribute to Miles Davis -konsertti on sinällään looginen ja hyvä valinta Oulun konservatorion opettajayhtyeen pelikentäksi.

Miles Davis on jazzissa vaikuttanut niin kauan ja niin monella eri osa-alueella, että hän on musiikkipedagogisesti nappivalinta.

Toisaalta Davis ja hänen sävellyksensä ovat laajemmallekin kuulijakunnalle tuttuja. Näin tuore konservatorio ojentaa kättä laajan yleisön tietoisuuteen.

Kolmanneksi Davisin tuotanto taipuu vaivattomasti myös modernimmalle muotokielelle ja sähköiseksi. Jazz elää siis vahvasti nykyisyydessä, ja konservatorio ei ole näin ollen mikään musiikin historian laitos. Nämä ovat niitä rivien välistä tehtyjä tulkintoja illan sanomasta.

Konservatorion opettajista koottu kokoonpano hoiti osuutensa mallikkaasti, kuinkas muutenkaan. Teemat hallittiin ja sooloja soitettiin. Kuitenkin esiintymisessä oli, yllättävää kyllä, varman päälle soittamisen maku. Kaikki kappaleet olisivat antaneet mahdollisuuksia vapaaseen jatsilliseen vuoropuheluun, mutta vain muutamia kertoja niihin tartuttiin.

Pianisti Lauri Nurmela ja oivallinen kitaristi Juha-Pekka Kiviniemi saivat muutaman kerran nelosvaihteen päälle, ja silloin soolopuoli rullasi kiitettävästi. Basisti Harri Sarkkinen ja rumpali Esa Virkkula olivat enemmän komppiroolissa.

Kokoonpano nosti pintaan Johanna Iivanaisen. Hänen kauniin kuulakas äänensä tavoittikin hyvin Davisin musiikillisen ytimen, joka on intiimi ja hauras.

Siinä oli myös konsertin heikko kohta. Yhtye ei kokonaisuudessaan saanut soittoonsa tätä Davisin musiikin maagista hiljaista henkeä. Ilmassa oli liikaa levottomuutta. Davis itse on todennut, että soitettuja ääniä tärkeämpää hänen musiikissaan on se tila, joka jää äänten väliin.

Miles Davis oli ennen kaikkea trumpetisti, ja hänen musiikkinsa elää pitkälti hyvien puhaltajien kautta. Iivanaisen vokalisaatio oli se, millä yritettiin korvata tämä otsonikadon kokoinen aukko illan konsertissa, mutta ei se aivan onnistunut. Trumpetistit ovat oma rotunsa, aivan kuin ovat laulajatkin.

Vaikka kokoonpanolta jäi mestarin käheä silaus puuttumaan, oli konsertti kaikkinensa huolella ja sydämellä tehty kokonaisuus.

Erityisen hyvin toimivat modernisoidut versiot kappaleista My Funny Valentine, (varsinainen slow motion funk -versio), Tutu, jossa saatiin kiinni musiikillisesta jännitteestä ja taianomaisesta tunnelmasta sekä ansaittuna encorena kuultu Time After Time pelkistetyssä kauneudessaan.

Konsertin tärkein anti oli kuitenkin konservatorion pop- & jazzpuolen esiinmarssi organisaationa ja yhteisönä - ja mikä tärkeintä, Oulun kulttuuritoiminnan vakiintuneessa kuviossa - pois omalta tontiltaan.

Syntinen neekerijazz ei ole enää kulttuuriperheen hyljeksitty äpärä, vaan tunnustettu lapsi, joka kutsutaan kahville sukulaisten pöytään vilpittömin mielin ja hyvin aikein.

RISTO HAAPSAMO

Artikkelin lähde Kaleva