Intendentti ei istu lakeudelle

Geeniperimä vetää renessanssipersoona Riitta Pulliaista kotiseudulle Pohjois-Karjalaan

Marjaleena Blåfield

Oulun kaupunginorkesterin intendentti Riitta Pulliainen tietää, ettei hän istu Oulun seudun laakeeseen ja aakeeseen maisemaan.

Ei. Hän nousee sieltä kuin taifuuni, punainen tukka hulmuten ja pitkät noidankynnet tahtia naputtaen.

Senkin intendentti on todistanut, ettei osaa aina tunnistaa oululaisten sielunmaisemaa. Vai mitä sanotte tästä: mennä nyt pukemaan kaupunginorkesterin pojat frakeissaan värillisiin solmioihin ja vöihin.

Ja kun intendentti avaa suunsa, voi käydä niin, että oululainen mykistyy. Vuolaasti virtaava murretulva jättää alleen, vie sanattomaksi.

Ei. Oululaista intendentistä ei tule. Sen on kahdenkymmenen vuoden koeaika osoittanut.

Vaikka ei Pulliaisen Riitta sitä haluakaan: ”Olen ylpeä, pohjoiskarjalaisista juuristani, murteestani.”

Ja savolainen kun on, innostuu kehumaan itseään lahjakkaaksi, energiseksi, tarmokkaaksi. Hersyttelee elämän mielenkiintoisuudella, monimuotoisuudella ja rikkaudella. Joissain vaiheessa hän vihjaa siihenkin, että savolaisten kanssa keskusteltaessa vastuu siirtyy kuulijalle.

Riitta ottaa esimerkiksi bretagnelaiset. He eivät esittelekään itseään ranskalaisina, vaan bretagnelaisina. Ja ihmisten erilaisuuden vaalimista tukee myös idea alueiden Euroopasta, joka toivottavasti vain vahvistuu.

”Me olemme niin nuori urbaanikansa, että lapsuuden maisemat jylläävät geenimuistissamme. Luonto muovaa ihmistä. Ja se maisema, jossa hän kasvanut, tulee iän myötä yhä tärkeämmäksi.”

Riitan omaan maisemaan kuuluvat mäet, harjut, vaarat, lammet, joet ja järvet. Monimuotoisuus rauhoittaa häntä. Joroisten luonnossa henki alkaa kulkea, lakeuden ahdistus lakkaa. ”Ja ryhmään kuuluminen on ihmisen perustarpeita.”

Joroisista hän voimansa ammentaa, samoilee metsissä ja tapaa paikallisia jaksakseen taas lakeuksilla.

Tuon geenimuistin Riitta löytää myös musiikista, jopa nykymusiikista.

Oulun kaupunginorkesteri nimikkosäveltäjän Olli Kortekankaan sellokonsertossa, joka on todellinen Pohjanmaa -konsertto, soi lakeuden hiljaisuus. Pohjalainen maisema ja vuodenaikojen vaihtelut elävät myös Leevi Madetojan tuotannossa. Riitan mielestä Madetoja on ainoa säveltäjä, joka saa luonnon hiljaisuuden soimaan. Mutta Madetoja on myös monimuotoinen.

Herrat ovat Oulun kaupunginorkesterin nimikkosäveltäjiä. Heidän tuotantonsa ympärille on pitkälti rakentunut orkesterin imago. Arvo Volmerin johdolla orkesteri on levyttänyt Madetojan tuotantoa ja tehnyt sillä nimeään tunnetuksi myös maan rajojen ulkopuolella.

Kaupunginorkesterin intendenttinä Riitta on työskennellyt nyt runsaat kuusi vuotta. Ensimmäisen nelivuotiskauden tavoite oli orkesterin tekeminen tunnetuksi valtakunnallisesti. Se on saavutettu.

Toiseen etappiin, kansainväliseen tunnettavuuteen on sen sijaan vielä tehtävä työtä. ”Tässä alkaa kiire poltella”, hän myöntää.

Virka tulee katkolle parin vuoden päästä. Siihen mennessä Riitan pitäisi tietää, mitä jatkosta ajattelee. Kuudenkin vuoden jakso samassa työpaikassa on hänen elämässään pitkä. ”Kaikessa monimuotoisuudessaan se alkaa arkistua”, hän muotoilee.

Riitta tutkailee mielessään ajatusta opettamisesta. Siitä hänellä on myönteisiä kokemuksia. ”Minusta on hirveän haastavaa tehdä sellainen asia mielenkiintoiseksi, jota kuulijat etukäteen karsastavat.”

Tuo opetuspaikka olisi mieluiten Kuopion, Joensuun ja Mikkelin seuduilla, monimuotoisissa maisemissa. Mutta sitä ennen pitäisi opiskella lisää.

Nykyään Riitalla on aikaa omien pattereiden lataamiseen. Toista oli silloin, kun kolme pulliaista oli pieniä. Hänestä naisen elämässä vaikeinta on balanssin löytäminen perheen ja työn välillä.

Koska työteliääksi tunnettu aviomies, professori Erkki Pulliainen oli viikot eduskunnassa, perheen arjen pyörittäminen jäi pääosin vaimon harteille.

Aviomies pääsi eduskuntaan, vaikkei Riitta sitä toivonut. Lehdet kertoivat hänen itkeä hyrskynneen ilonkyyneleitä. Todellisuudessa hän itki, koska oli jo kokenut, millaista on huolehtia kolmesta lapsesta miltei yksin.

”Toki tiesin, millaisen miehen matkaan lähdin. Tiesin, ettei yhteiselosta muodostu tavallista.”

Aviopuolisot olivat sitä mieltä, että molempien tulee voida tehdä sitä, mikä on itselle tärkeää. Riitalle oma ura on välttämättömyys. ”Kotiinjäänti olisi ollut loukkaus minun henkiselle rakenteelleni.”

Kodin hengettäreksi löytyi sitten Parkkisen Kaisu ”aivan käsittämättömän hyvä tyyppi”. Kaisu kasvatti perheen lapset. Nyt Riitta sanoo kuitenkin, että toimisi toisin. Läsnäoleminen on lapsille kaikkein tärkeintä. Puhe laatuajasta tuntuu turhalta lällätykseltä.

Aviomiehen kautta Riita on saanut uuden ulottuvuuden maailman, mutta itse hän ei ole halunnut lähteä politiikkaan mukaan. Näin siksi, että hän näkee yksittäisen kansanedustajan vaikutusmahdollisuudet hyvin rajallisiksi. Mieluummin hän ottaa hoitaakseen jonkun projektin.

Riitta on koulutukseltaan humanististen tieteiden kandidaatti, opiskellut kirjallisuutta, venäjää, saamea ja Itämeren suomalaisia kieliä. Ainevalintojen ansiosta hän sai nauttia pienissä ryhmissä loistavien opettajapersoonallisuuksien kasvatuksesta ja säteilystä.

Ennen intendentin kokemusta Riitta on opiskellut elämää mainosalalla ja idänkaupassa. Haastava, opettava ja antoisa kokemus oli etenkin suomalaisen siemenperunan markkinointi maailmalle.

Mutta se myös kovetti häntä ihmisenä. Orkesterin lämpimät ihmiset sitten ovat kuorineet panssaria hänen ympäriltään kuin kuoria sipulista.

”Uusissa kontakteissa ratkaisevinta on se, että millainen ihminen olet. Osaatko keskustella, onko yleissivistyksesi niin laaja, että löydät toiseen aidon kontaktipinnan.”

Noissa tilanteissa pohjoismainen suoruus ja tietotaito suppealla alueella ei Riitan kokemusten mukaan välttämättä ole se paras avu.

Tässä ajassa hän kaipaisi suomalaisten joukkoon laaja-alaisia reness. anssi-ihmisiä. Sellaisia persoonallisuuksia, joiden valovoimasta hän itse sai nuoruudessaan nauttia.

Sekin mahdollisuus on, että hän ottaisi itse kasvatushaasten vastaan.

Artikkelin lähde Kaleva