Musiikkia faksille ja klarinetille

Konsertti

IX Oulun Tulindberg-viikot. Duo Turdus Pilaris eli Mika Ryhtä, klarinetti, ja Markus Vaara, piano, Tulindbergin salissa 7.10. Madetoja, Hurlstone, Wilder, Eiriksson, Resanovic.

Kaksi oululaista nuoremman polven muusikkoa on hiljattain perustanut duon, joka kantaa nimeä ”Räkättirastaat”, latinankieliseltä nimeltään Turdus Pilaris.

Nimensä hengen mukaisesti yhtye suhtautuu musiikin tekoon ei niin tiukkapipoisesti ja valitsee ohjelmistonsa vakiovalikoiman ulkopuolelta. Tulindberg-viikkojen konsertissaan Mika Ryhtä ja Markus Vaara esiintyivät sekä yhdessä että ääninauhan kanssa.

Konsertin ehdoton löytö oli serbisyntyisen amerikkalaissäveltäjän Nikola Resanovicin teos klarinetille ja ääninauhalle. Teos oli nimetty veikeästi uutisryhmän osoitteella: Alt.music.ballistix. Yhtä veikeitä olivat sen osien nimet, kuten A Matter of Fax, tai Convolution@uakron.edu. Lähettäköön postia ken uskaltaa!

Teos alkoi sukelluksella tietoliikenteen äänimaailmaan. Nauhalta tulvi puhelimen, faksin, tietokoneen ja ties minkä mekaanisen vempaimen säksätystä, jotka Resanovic sähköisesti muokannut jännittäväksi kokonaisuudeksi.

Toisessa osassa informaatiotulvan vieraannuttama sielu (klarinetti) valitteli omaa yksinäisyyttään. Sitten yritettiin paluuta juurille: harmonikan ja lyömäsoitinten kaiut kaappasivat klarinetin balkanilaisen kansantanssin pyörteeseen. Riemun katkaisi hakulaitteen sinnikäs hälytysääni.

Teoksen filosofinen pointti oli selvä: pako tietoyhteiskunnasta on mahdottomuus. Ei ole kolkkaa, johon satelliittien silmät ja radioaallot eivät ulottuisi.

Resanovicin teos oli samalla hauska ja taiteellinen, ja sen parissa klarinetisti Mika Ryhtä inspiroitui vapautuneimpaan suoritukseensa.

Konsertin muissa esityksissä tyylilajien ylittäminen ei sujunut yhtä menestyksekkäästi.

Duo Turdus Pilarista kuunnellessa tuli mieleen, että ehkäpä he sittenkin suhtautuvat kokeilevaan ja crossover-musiikkiin hieman tarpeettomalla juhlallisuudella. Liekö tämä ”vakavan” eli klassisen koulutuksen tuoma taakka?

Tässä mielessä ongelmallisin oli amerikkalaisen Alec Wilderin sonaatti klarinetille ja pianolle. Parikymmentä vuotta sitten edesmennyt Wilder tuotti harmaita hiuksia luokittelijoille jo elinaikanaan. Klassisen soittajille hän oli liian jazzahtava ja viihteellinen, jazzpiireihin taas liian akateeminen.

Konsertissa kuultu sonaatti oli varsinainen tyylien sekametelisoppa, joka sisälsi ainakin Bachin polyfoniaa, Barberin romantiikkaa, Satien yksinkertaisuutta ja Shostakovitshin kuolinkellosointuja.

Rakenteensa puolesta teos oli kuin muistiinkirjattu improvisaatio. Ryhtä ja Vaara lähestyivät teosta kuitenkin kuin jotain Brahmsin kunnianarvoisaa järkälettä: klarinetti kehräsi rikkeettömän kaunista linjaa ja piano soi henkevästi artikuloiden. Näin tulkittuna teos kuulosti syvällisemmältä kuin se olikaan. Tekisi mieli kuulla, millaisen ilotulituksen pari jazzmuusikkoa järjestäisi samasta teoksesta.

Tyylin vieraus ei vaivannut duo Turdus Pilarista W.Y. Hurlstonen karaktäärikappaleitten parissa. Brahmsin innoittamat taiturinumerot sopivat esittäjilleen kuin frakki linnan juhliin.

Konsertin toisen elektroakustisen teoksen oli säveltänyt islantilainen uuden polven säveltäjä Thorolfur Eiriksson; teos nimeltä Mar lienee tuliainen Ryhtän opiskeluajalta Islannista. Säveltäjä oli nauhoittanut ääninauhalle meren ääniä, joiden joukossa klarinetti uiskenteli ottaen kontaktia mereneläviin.

Kontaktia ei esityksessä kuitenkaan syntynyt. Ryhtä arkaili käyttää klarinetin raakoja ja repiviä sävyjä, ja muutenkin soitto kaipasi spontaania irrottelua.

Teoksen jatkoesityksiä ajatellen tuli mieleen: tässä olisi oiva tilaisuus tehdä yhteistyötä tanssijoiden ja valosuunnittelijoiden kanssa. Voimakkaita visuaalisia mielikuvia herättävä teos suorastaan vaati seurakseen valoa ja liikettä!

Riikka Kalsi

Artikkelin lähde Kaleva