Äärirajoilla

Konsertti

Oulun kaupunginorkesteri. Sinfoniakonsertti 3. Joht. Arvo Volmer. Solisti Mikael Helasvuo, huilu. Madetojan salissa 4.10.

Nykyisin on trendikästä käyttää palkkauksen perusteena työn vaativuutta. Tällä periaatteella Oulun kaupunginorkesterin soittajat ja kapellimestari Arvo Volmer ansaitsisivat torstai-illan urakastaan ainakin tuplapalkan. Esitettävänä oli nimittäin Oliver Kohlenbergin Sinfonia nro 4 op.57 ”Concertante”.

Kohlenberg tunnetaan äärimmäisyyksien säveltäjänä, jonka teoksissa soittajat joutuvat venymään instrumenttiensa suorituskyvyn ylärajoille ja usein niiden ylikin. Kun soitettavana on tunnin mittainen järkäle, jonka partituurikin on 200-sivuinen eepos, voi arvata, että harjoituskopeissa on kuluneella viikolla tuhraantunut tunti poikineen.

Orkesteri selvisi haasteesta hienosti, ja suuri ansio tästä lankeaa tietysti Arvo Volmerille, koska tällaisen teoksen kantaesityksessä ja harjoittelussa kapellimestarin koossapitävä merkitys on aivan ratkaiseva. Soittajilla kun ei varmastikaan lavalla istuessa pääse syntymään minkäänlaista kokonaiskuvaa monimutkaisesta, ennenkuulemattomasta musiikista.

Huilutaiteilija Mikael Helasvuo oli valmistanut vaativan soolostemman äärimmäisen huolellisesti, ja säveltäjä voi pitää itseään onnekkaana saatuaan uuden teoksensa kantaesittäjäksi tällaisen taiturin.

Millainen sitten oli tämä Oulun muusikkopiireissä paljon keskustelua herättänyt teos? Muutaman päivän partituuriin tutustumisen, lyhyen harjoituspätkän seuraamisen ja kertakuulemisen perusteella on tietysti mahdotonta sanoa mitään kovin perusteellisesti sulateltua.

Säveltäjä on tyylilleen uskollinen ja vie kuulijan mukanaan äärirajoille. Komplisoitu musiikillinen ilmaisu vaatii äärimmäistä keskittymistä ja Kohlenbergille tyypillinen vuolas monisanaisuus saa sinfonian välillä kuulostamaan hyvinkin pitkältä.

Kiehtovien sointivärien ja upeiden käänteiden vastapainona on jaksoja, joissa ei tunnu tapahtuvan mitään (esim. huilun pitkä säestetty soolokadenssi, jossa jouset sahaavat minuuttikaupalla samaa, rytmisesti vapaasti käsiteltyä nuottimateriaalia).

Upeimpia olivat mielestäni ilmavammin orkestroidut jaksot, joissa monikerroksinen, virtuoottinen kudos pääsi täysin oikeuksiinsa ( mm. teoksen I osa ja Promenadet).

Muhkeammissa paikoissa ongelmaksi muodostui tietty soittajaepäystävällisyys: muusikoilla on soitettavanaan huippuvaikeita solistisia stemmoja, joista ei kuitenkaan kuulu pihaustakaan yleisen mekkalan läpi. Tämä sama ilmiö vaivaa monin paikoin soolo-osuuttakin, siitäkään kun ei ilman partituurin antamaa apua saisi paikoin mitään käsitystä.

Tällainen piittaamattomuus soittajaraukoista saattaa nousta myös omaa työtänsä täysin vilpittömästi tekevän säveltäjän musiikin esittämisen esteeksi, jonkunhan täytyy kuitenkin kokea tarjolle tuleva uusi sävellys harjoittelun vaatiman (tässä tapauksessa valtavan suuren) vaivan arvoiseksi.

Jos vastassa on kirjaimellisesti Mission Impossible, ei kannata ihmetellä, jos esittäjiä ei aivan helposti löydy.

Konkreettinen esimerkki tästä on nyt esitetyn Sinfonian harppustemma: yhdelle harpistille tarkoitettu musiikki vaatii käytännössä kaksi harppua, ja tästä huolimatta säveltäjän kirjoittamaa stemmaa piti luotettavien lähteiden mukaan karsia ja muokata.

Oliver Kohlenberg on tinkimätön oman tiensä kulkija, jonka aika voi hyvinkin vielä koittaa. Aineksia hänessä on kuitenkin enemmän asiantuntijapiirin kulttisäveltäjäksi kuin suuren yleisön suosikiksi.

Ai niin, Kohlenbergin sinfonian valmistamiselta jääneellä ajalla orkesteri oli harjoitellut Johannes Brahmsin Sinfonian nro 3 F-duuri op. 90. Tämä sinällään upea teos esityksineen jäi kuitenkin tällä kertaa ainutkertaisemman kulttuuritapahtuman jalkoihin.

HANNU HIRVELÄ

Artikkelin lähde Kaleva