Psykoanalyysin rajapintoja

Esseitä

Tor-Björn Hägglund: Rakkauden hipaisu - psykoanalyyttisia esseitä. Psykoterapiasäätö Monasterin psykoanalyyttisiä toimituksia n:o 9. Kustannusyhtiö Kajo 2001

Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan psykoanalyysi tulee lopulta liukenemaan ympäristöönsä, sillä suljettujen järjestelmien entropia eli epäjärjestys pyrkii kasvamaan kohti maksimiarvoa.

Näin käy ihmisille, valtioille, uskonnoille, poliittisille suuntauksille, kaikille organisaatioille, maallisille ja taivaallisille, myös maailmankaikkeudelle joko ennemmin tai sitten myöhemmin.

Palattakoon Ouluun, sen psykoterapiasäätiö Monasteriin, sen merkittävimpään hahmoon, psykoanalyytikko, kirjailija Tor-Björn-Hägglundiin, Kalevan kulttuurisivuillakin tunnettuun.

Uusimmassa kahdeksan esseen kirjassaan hän tarkistelee psykoanalyysin, tuon tarkoituksella suljetun järjestelmän rajapintoja ulkomaailmaan tietäen, ettei täysin suljettu eikä täysin avoin voi mikään suuntaus olla, vaan kyse on loputtomasta tasapainoilusta sekä ulkoisten vaikutteiden että suuntauksen sisäisten haarautumien vaihtelevassa jännitekentässä.

Vaikka psykoanalyysi verrattuna vaikkapa kognitiiviseen terapiaan on huomattavan selkeärajainen, on sekin kuitenkin moneen suuntaan matkalla ajan virrassa. Suomessakin ovat kaksintaistelua harrastaneet Therapeia-säätiön ja IPAn (International Psychoanalytical Association) psykoanalyysin suuntaukset.

Muista terapiasuunnista ei hägglundilaiselle psykoanalyysille ainesta juuri löydy.

Nuoruusikäisten suomalaisen psykoanalyysin keskeisimpänä perustajana hän katsoo nuorisopsykiatrian ja nuorisopsykoterapian liiaksi vierailla aineksilla vesittyneiksi. Psykiatriaa hän ei ole aikaan arvostanut, saapa psykoanalyyttinen tutkimuskin risuja liiallisesta uskomisesta varhaislapsuuden traumoihin ja Oidipus-kompleksiin.

Hänen rajankäyntinsä painottuu heti alkusivun motossa, jossa hän katsoo psykoanalyysin - kuten jokaisen ulkopuolisilta katseilta suojatun ajatusmaailman - pysyvän pystyssä vain mikäli niiden humaania ainesta kannattaa vahva moraali, joka on toisaalta vaarassa muuttua moralismiksi ja kaatua omaan miekkaansa.

Niinpä on psykoanalyysinkin ovia ainakin raotettava, sen moraalisen aineksen oltava näkyvillä ja alttiina myös ulkopuolisille. Silti on pidettävä psykoanalyysin ominaislaadusta kiinni hukkaamatta sitä vieraisiin elementteihin silloinkaan kun niihin syystä tai toisesta halutaan nojata, kuten tieteeseen ja taiteeseen.

Lähimpänä Hägglundia on kaunokirjallisuus, jonka punomista psykoanalyyttisen kertomuksen sekaan hän on itsekin yrittänyt kirjassaan Peilissä vaskiset kasvot (1998). Katsoin kirjan tuolloin enemmänkin oppikirjaksi, jossa kaunokirjallisuus oli alisteinen psykoanalyysille.

Yhtä tärkeä kuin on psykoanalyysia suojaava muuri, ovat siinä olevat reiät psykoanalyysin kokonaisuudelle, toteaa hän.

Psykoanalyysinkin on taiteiltava veitsenterällä, elää maailmassa mutta ei maailmasta, kulkea vapaasti ihmismielen ei-kenenkään maalla kuten kaunokirjallisuuskin, ja antaa sitten päämäärään tultuaan eli aikaansaannoksiksi kiteydyttyään metapsykologian ja kirjallisuudentutkimuksen teorioiden huolehtia niiden tieteellisestä selittämisestä.

Kaunokirjallisuus pyrkii kuvaamaan, psykoanalyysi ymmärtämään, kaunokirjallisuus rakentaa ristiriitoja, psykoanalyysi pyrkii niitä purkamaan, vertailee Hägglund.

Kuten eivät kaunokirjallisuuden fiktiotkaan sovi elämänohjeiksi, eivät sellaisiksi käy psykoanalysoitavan vapaat assosiaatiotkaan, jotka ovat olemisen kokeilua ulottuvuudessa, jota arjessa ei ole ollut mahdollista elää.

Kummatkin luovat olemisen uusia ulottuvuuksia, kalastavat vertauskuviaan samoista vesistä, vain hiukan eri välinein.

Kaunokirjallisuus saa hänen silmissään aikaansa edellä olevien piirin soihdunhohtoa heidän näyttäessään tietä kulttuurimanipuloiduille aikalaisilleen, kangistuneille kirjallisuuspiireille ja taiteilijoita pahoinpiteleville kriitikoille, lehdistön kulttuuritoimitusten sensaatiohakuisuudelle, poliittiselle vallalle ja kontrollille, jopa tieteellekin.

Tieteenkin tunnusmerkkejä voi psykoanalyysi omata tahdon sanelemien raadollisten viettipyrkimysten kohtaloiden yleispätevien seurausten tutkimuksen; suojautumisen analyysin tasolla, joka on hänen psykoanalyysitasojen neliportaisen jakonsa mukaan analyysin pinnallisin, narsismia tutkiva taso.

Sukeltaessaan syvemmälle neuroosin analyysiin oidipaalisen hulluuden piiriin, varhaisen depression analyysiin ja lopulta totaalisen riippuvuuden transferenssiin liikkuu se tasoilla, joihin ei tieteen järki eikä kaunokirjallisuuden tunne enää pysty.

Siellä liikkuu analyytikko raadollisessa ulottuvuudessa narsistista ja oidipaalistakin hulluutta syvemmän arkaaisen hulluuden rotkoissa, joissa sudet ulvovat analyytikon katsellessa yötaivaan linnunratojen äärettömyyteen kutsuen ihmisluonnon varjopuolet kohti valoa.

Susi on Hägglund oman luonnehdintansa mukaisesti itsekin, tiedemiehen ja runoilijan lisäksi.

Kuvittelen näkeväni ripauksen kaihoa rivien välissä hänen tavoitellessaan tosi-itseä ja mystisen kokemuksen ajattomuutta psykoanalyyttisen transferenssin, luonnonläheisyyden ja luovuuden polkuja pitkin.

Hän on jo pitkälti yliopistotietojen ja -asenteiden kuorestaan irti kiemurrellut perhonen, joka suoristelee siipiään psykoanalyysin reunalla kaivaten kosketusta ihmisen ylevöityneeseen, kosmiseen puoleen, sisäisen kehityksen viimeiseen taipaleeseen, jonne ei enää psykoanalyysillakaan ole asiaa, mutta jonne psykoanalyysi omalta osaltaan on kuitenkin raivannut tietä.

Hän on taas kerran susirajalla, kahden maailman välillä, kumpaakin ikänsä kokeneisuudella arvossa pitäen.

Markku Siivola

Artikkelin lähde Kaleva