Kissa ja koira tulvaa paossa

Teatteriesitys tarjoaa räppiä, laulua ja kotikutoisia olympialaisia.

Lastenteatteria

ATT-ensemble: KissaKissa ja KoiraKoira. Käsikirjoitus Mika Kiviniemi. Ohjaus Aino Granlund. Näyttelijät Marjo Isotalus ja Aleksi Lankinen. Ensiesitys Turkansaaren ulkomuseossa 26.6.

Kesä käy koko perheen esityksiin mainiosti, sillä olivatpa kelit millaisia hyvänsä, sateeseen ja itikoihin on totuttu.

Sitä parempi, jos kumpaakaan ei liiemmin näy, ja nyt sään puolesta esityksellä oli hyvät puitteet.

Jo ennen esityksen alkua nähdään, että pusikon suojissa venyttelee kissa (Marjo Isotalus) ja tennispallon kanssa harjoittelee koira (Aleksi Lankinen).

Ensimmäiset nauruntyrskähdykset on jo kuultu ja tapahtumat käynnistyvät.

Pian Turkansaaren kahvilarakennuksen takana sijaitseva tanssilava muuntautuu 50 minuutin ajaksi periverivihollisten, kissan ja koiran, ”tulvasaarekkeeksi”.

Kissa ja koira asuvat samassa pihapiirissä, mutta eivät tule toimeen keskenään.

Nyt ne joutuvat pakostakin tutustumaan toisiinsa ja sietämään erilaisia näkemyksiä. Nahistelua ja keskinäistä sanailua onkin esityksessä riittämiin.

Mutta lopussa saadaan todistaa kaveruutta, ja vihjataanpa keskinäiseen ihastukseenkin.

Aino Granlundin ohjauksessa kaksikko luottaa liikkeeseen ja toimintaan, ja vaikutteita on saatu nukketeatteri Akseli Klonkille tyypillisestä kerronnan fyysisestä ilmaisusta, kertojahahmojen vuorottelusta ja repliikkien yhtäaikaisesta lausunnasta.

Oulun Tähtisirkuksen apuja puolestaan ovat akrobaattinumerot, jotka toteutetaan mainiosti.

On rohkeaa, että lastenteatteriesitys tehdään kestoltaan näinkin pitkäksi, kun lavalla on vain kaksi hahmoa.

Näyttelijät osaavat asiansa ja eläytyvät.

Katsojat tuntuvat pitävän näkemästään, mutta lapsen kommentti yleisöstä 25 minuutin jälkeen kertoo jotain: ”Mie oon jo kattonu tämän, lähetään pois.”

Olin samaa mieltä siitä, että ytimekkäämpi olisi voinut olla.

Mukavia katkelmia räppiä, laulua ja kotikutoisia olympialaisia kuitenkin saatiin seurata.

Myös intertekstuaalisia sutkauksia, kuten koiran laulussa: ”Koiramaa kun taakse jäi, haukuin hiljaa mielessäin.”

Onneksi Mika Kiviniemen käsikirjoituksessa on myös huumoria, jota etenkin Lankinen hieman hassahtaneen, rennon koiran roolissaan pääsee irrottelemaan.

Isotalus puolestaan roolillaan vahvistaa perinteistä feminiinistä mielikuvaa sulavaliikkeisestä ja hienostelevasta kissasta.

Olisikin hauska ollut nähdä, millainen vaikutelma olisi syntynyt päinvastaisella roolituksella.

Nyt kaikki oli jotenkin itsestään selvää.

Pirjo Suvilehto