Artikkelin lähde Kaleva
Perjantaina hallissa avautuu kahdeksan taiteilijan näyttely,
jossa tekijyyden rajat on tietoisesti häivytetty.
Anna Kilponen, teksti
Markku hyttinen, kuvat Perunat ovat pellossa. Hetken ajan perunahalli on tyhjillään.
Peltojen keskellä Tyrnävällä sijaitsee Pirkolan tila, jossa vastaan tassuttelee talon pitkäkarvainen Napoleon-kissa. Se on saanut kunnian toimia taidenäyttelyn ”kuraattorina”, paljastaa talon emäntä, taiteilija Pia Hentunen.
Tampereen asemalla pari vuotta sitten Hentunen oivalsi, että hänellä on oma taidehalli. Sinne on vain iskettävä alkukesästä, jolloin siellä ei ole perunoita.
Viime kesänä Hentunen päätti toteuttaa ideansa seitsemän muun taiteilijan kanssa. Näin sai alkunsa Pirkolan perunahallin
Kirkkaasta ulkoilmasta perunahalliin astuessaan on odoteltava hetki, jotta silmä tottuisi hämärään. Hentunen sekä hänen oululaiskollegansa Eija Hirvonen ja Leena Kangas ovat sonnustautuneet toppavaatteisiin – ja ties kuinka vahvoihin deniereihin.
Sukkahousujen vahvuudet eli denierit on ymmärrettävä tässä yhteydessä laajemmin. Näyttelyn denier on feminiininen voiman yksikkö, joka vertautuu hevosvoimiin, Kangas kertoo. Mitä paksumpi, sitä voimakkaampi, mutta myös epäseksikkäämpi.
– Sukkahousut kannattelevat ja lämmittävät. Näyttelyn tekeminen on ollut myös fyysinen kokemus: koko ajan palelee, lisää Eija Hirvonen ja viittaa viileään perunahalliin.
”Missäs ne sukkahousut ovat”, kyseli taideyleisö viime kesänä, kun deniereitä ei ollut muualla kuin näyttelyn nimessä.
– Nyt meillä sitten on oikeastikin sukkahousuja materiaalina, 15 kiloa Tornion tehtaan roskaläjästä. Minulle tuli oikein pakkomielle sukkahousuihin, Hentunen kertoo.
Mummonruskeita, luumunväristä, räväkän vihreitä... eri värisiä sukkahousuja on pingotettu perunalaatikoiden väliin valokuvien lomaan, mutta niitä löytyy myös rautalankamobilesta roikkumasta.
Ei näyttely pelkistä sukkahousuista koostuu, vaan ne ovat osa kollektiivista kokonaistaideteosta, johon tulee myös video- ja still-kuvaa, esinelähtöisiä rakennelmia, ääntä ja valoa. Tekijyyden rajat on häivytetty.
Hevosen heinäpaaliverkolla hunnutettu kattokruunu odottaa vielä asentajaansa. Siihen tarvitaan isännän trukkia. Vasta sen jälkeen yksi taiteilijoista, valosuunnittelija Jari Haavikko pääsee levittelemään kaapeleitaan halliin. Hän nauttii tilan rosoisuudesta.
– Tämä ei ole semmoista kampaamista, kuten steriilissä galleriassa. Täällä kaapelitkin saavat näkyä.
Hämärään perunahalliin Haavikko aikoo asettaa pieniä kohdevaloja sinne tänne, sillä kaiken ei tarvitse näkyä. Toisaalta myös luonto ja ympäristö sanelevat ehdot: esimerkiksi kaikkia ovia ei voi lyödä kiinni, sillä hallissa pesivien pääskyjen on päästävä pesäänsä.
Perunalaatikoista kaikki lähtee, muotoilee Kangas. Tietty kotikutoisuus saa näkyä, sillä ympäristön materiaalia on myös hyödynnetty kokonaisuudessa.
Tässä vaiheessa edes taiteilijat eivät tiedä lopputulosta, sillä tekeminen on prosessi. Selvää on ainakin se, että 1 000 denieriä kaataa perinteisen näyttelyn esillepanon raja-aitoja: työt liudentuvat toisiinsa ja muodostavat yhdessä kokonaisuuden.
– Näyttely rakentuu kuin slummi. Asiat menevät limittäin, mutta niistä muodostuu kokonaisuus, taiteilijat kuvaavat.
– Tämä on tajunnanvirtaa koko touhu. Se tarttuu tai sitten ei, Hentunen sanoo.
Kylmyys ainakin tarttuu, mutta sen huomaa vasta astuessaan paisteiseen päivään pellonlaitaan.
Kuraattori Napaleonia ei näy, mutta tassunjälkensä se on jättänyt näyttelyn pöytärakennelmaan huojuttaessaan sen päälle pinottuja astioita.
Perjantaina avautuva näyttely ei pysäytä maatalon elämää. Seinien takaa kantautuva äänimaisema on oma lisänsä.
Akustiikka on kuulemma perunahallissa kohdillaan.
– Viime kesänä täällä kävi eräs helsinkiläissäveltäjä. Kun hän läpsytteli haltioituneena käsiään ja kehui tilan akustiikkaa, mieheni Keijo kommentoi: ”Eikö olisi kannattanut tehdä se Helsingin musiikkitalokin aaltopellistä?” Vastausta hän ei tainnut saada, Hentunen kertoo.
Näyttelyn tekeminen on ollut myös fyysinen
kokemus: koko ajan palelee.”
Artikkelin lähde Kaleva