Miehen rypemisen
uudet sävyt
Väinö Tuonela & Kerettiläiset: Burleski.Psychedelica Records 2014.
Alakulon saarnamies Väinö Tuonela ei petä kolmannella albumillaan ainakaan niitä, jotka ovat kaivanneet lisää viiltäviä näkemyksiä kohti Tuonelan portteja vieviltä elon poluilta. Miksi kohtelet mua kuin kintasta haisevaa, kysyy mies tyhjentävästi.
Oululaiskokoonpanon tuorein levy on kiinnostava ristiriitaisuuksien summa. Soitanta ja sovitukset ovat monipuolistuneet ja tarjoavat entistä monipuolisempia sävyjä. On tarttuvaa kapakkapianoa, soljuvia melodioita ja pelottavan helposti mielen sopukoihin soimaan jääviä korvamatoja.
Vastapainona parhaimmillaan kepeän leikittelevälle soitolle ovat Väinö Tuonelan sanoitukset, joiden sisin on jotain ihan muuta kuin kepeää hyräiltävää. Painavimpana esimerkkinä esiin nousee kappale Tuonelan portilla, jossa käydään läpi neljä erilaista tapaa ottaa itsensä hengiltä. Kertosäkeessä kysellään vielä onko vihtahousu vekkuli kotona, voisitko avata porttisi?
Väinö Tuonela & Kerettiläiset pysyköön vielä Tuonelan porttien ulkopuolella. Bändi on selvästikin löytänyt polun, jonka taivaltaminen on vielä kesken.
Timo Myllykoski
Pornolaulajan työpäivä
Kauko Röyhkä: Etelän peto. Svart 2014.
Seksi ja juhliminen eivät ole Kauko Röyhkälle uusia laulunaiheita, mutta Etelän peto -albumilla erotiikkaa ei edes yritetä verhota. Hänen ja pitkän linjan oululaisyhtyeen The Bootsin (Narttu-kokoonpanosta muistettu Jarmo Heikkinen sekä Pete ja Jesse Heikkinen, Rape Raappana ja Dimitra Salo) yhteistyöstä sikisi vuosikymmenen alussa Erotica Night -show-iltamia, joihin Röyhkä sävelsi tematiikkaan sopivia kappaleita. Vaikka tavoiteltu mystisyys hukkui pehmopornokabareen ilotteluihin, toimivat kyseiset biisit pohjina uudelle studiolevylle.
Aurinko, kuu ja kaikki muu -ensisingle voisi tosin olla toisen vanhan Narttu-kitaristin eli Riku Mattilan kanssa tehdyiltä viimeaikaisilta menestyslevytyksiltä. Etelän peto on kuitenkin kokonaisuutena eri planeetalta eikä muilta biiseiltä voi odottaa radiosoittoa, jota tuskin odotetaankaan.
Röyhkä tulkitsee kiimaisen intensiivisesti kuin Nick Cave Grinderman-projektinsa hävyttömillä julkaisuilla. Siihen verrattuna The Bootsin musiikki soi sävyltään vähemmän synkästi, ja Salon taustalaulut antavat vaihtelua Röyhkän tuttuihin maneereihin. Lopputulos on kuin vieraissa käynti: toiset tykkää, toiset ei.
Marko Ylitalo
Joukossa todellinen helmi
Lykke Li: I Never Learn. Atlantic 2014.
Mitä syntyy, kun stadionrockin julistava asenne yhdistetään intiimimpään kantrimelodiaan? Nähtävästi jotakin ruotsalaista. Kuten AVICII. Tai Lykke Li.
Lykke Lin uusi levy I Never Learn kasvattaa akustiset kitarat ja laulajan ohuen, palleattoman äänen kaikuefekteillä lähtökohtiaan suurempiin mittoihin. Kunnes jouset - tai kitarat - huolehtivat mahtipontisesta loppunoususta. Kaava toistuu läpi Li yhdessä Björn Yttlingin kanssa tuottaman ja kirjoittaman levyn: Lin sanoitusten kaipuu, tyydyttämätön rakkaus ja murtunut sydän tuntuvat kuuluvan jostakin valtavasta tyhjyydestä, joka sinänsä on omiaan ilmaisemaan yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä.
Vain levyn keskeltä löytyy keidas: Love Me Like I Not Made Of Stone. Kertosäe menee niin sieluun, etteivät tekijät ole kehdanneet stailata sitä piloille. Muutoin kaikki kuulostaa ja näyttää levyn kantta myöten liikaa samalta kuin melkein kaikilla synkillä naisartisteilla, joiden musiikki on soinut Twilight-elokuvien taustalla.
Olen silti tästä vähän innoissani. Heti kun Lykke Lin imagon hionnasta hellitetään ja sanoituksissa on muutakin kuin "I will never love again", Eva Dalhgren on saanut seuraajakseen arvoisensa pop-sensaation.
Putte Wilhelmsson
Artikkelin lähde Kaleva