Artikkelin lähde Kaleva
Valvontakomissio vaati 1944 suojeluskuntien lakkauttamista fasistisina järjestöinä. Jos varat olisivat jääneet valtiolle, ei olisi ollut takeita niiden pysymisestä suomalaisten hallussa. Suojeluskuntapiireille lähetettiin sähke, jossa kehotettiin siirtämään varat parempaan talteen.
Näin myös tehtiin. Kun asiaa koskeva laki muutamaa päivää myöhemmin käsiteltiin hallituksessa, olivat lakkautettavat organisaatiot likimain tyhjiä varallisuudesta.
Oulussa suojeluskunta luovutti varansa Tuomiokirkkoseurakunnalle, joka oli tuolloin kaupungin ainoa seurakunta. Rahavarojen lisäksi suojeluskunnalla oli kiinteää omaisuutta.
Suojeluskunta ja Tuomiokirkkoseurakunta perustivat Sankarivainajien Muistorahaston 13.10.1944 allekirjoittamalla sopimuskirjan, jolla suojeluskunta luovutti seurakunnalle rahaston pääomaksi noin
4,3 miljoonaa markkaa. Muistorahaston tehtävästä sovittiin seuraavasti:
"Tuomiokirkkoseurakunta sitoutuu huolehtimaan Oulun kaupungissa olevien sankarihautojen hoidosta parhaalla mahdollisella tavalla ja käyttämään tähän tarkoitukseen Sankarivainajien Muistorahastosta yhden miljoonan markan korot. Muut korot lisätään pääomaan. Sankarihaudoille pystytettävää muistomerkkiä varten saadaan käyttää Muistorahaston muut varat, mutta miljoonan markan pääoma on jätettävä hautojen ja muistomerkin hoitoa varten."
Rahaston pääomaa seurakunta hoiti samalla tavalla kuin muitakin rahavarojaan. Sankaripatsas hankittiin 1952. Miljoonan markan korkotulot käytettiin sankarihautojen hoitoon. Muilta osin pääomalle ei oltu sopimuskirjassa määritelty mitään käyttöä.
Vuosikymmenten kuluessa pääoman arvo kasvoi merkittävästi. Vuonna 1986 Oulun seurakuntayhtymä päätti selvittää Muistorahaston jatkon.
Sopimuskirjassa oli sovittu Muistorahaston hoitokunnasta, joka toimi kirkkoneuvoston apuna rahaston tehtävien hoitamisessa.
Hoitokunnan jäsenet seurakunta oli valinnut määräämättömäksi ajaksi ja se täydensi itse itseään. Vuonna 1986 kaikki kuusi jäsentä olivat entisiä suojeluskuntalaisia. Puheenjohtajana toimi sopimuskirjan tekstin yli
40 vuotta aikaisemmin laatinut Jaakko Kemppainen. Ilmeisesti hoitokunta oli koostunut kaiken aikaa suojeluskuntaan kuuluneista. Näin he olivat päässeet vaikuttamaan luovuttamiensa varojen käyttöön.
Seurakuntayhtymä päätti lakkauttaa Sankarivainajien Muistorahaston ja käyttää jäljellä olevan pääoman seuraavasti: Seurakunnille jätetään vuoden 1944 miljoonaa markkaa vastaava rahasumma sankarihautojen ja muistomerkin hoitoa varten, ja loput pääomasta jaetaan jäsenmäärien suhteessa Oulun Sotaveteraanit ry:lle, Oulun Rintamamiesveteraanit ry:lle ja Sotainvalidien Veljesliiton Oulun osasto ry:lle.
Jo sopimuskirjassa oli mainittu varojen käyttämisestä mahdollisen rahaston lakkauttamisen yhteydessä sodassa kärsimään joutuneiden auttamiseen.
Muistorahaston suuruus 1986 oli 1 134 731,63 markkaa. Seurakunnille jäävä vuoden 1944 miljoonaa markkaa vastaava rahamäärä oli 450 700 markkaa. Järjestöille jaettiin 684 031,63 markkaa seuraavasti: Oulun Sotaveteraaneille 282 950,97, Oulun Rintamamiesveteraaneille 236 259,39 ja Sotainvalidien Veljesliiton Oulun osastolle 164 821,27 markkaa.
Sankarihautojen ja muistomerkin todelliset hoitokustannukset olivat selvästi Muistorahastosta saatua suuremmat.
Muistorahaston hoitokunnan päätöskokoukseen 21.11.1986 osallistuivat Jaakko Kemppainen, Fredrik Kuusisto, Eero Arvola ja Timo Tähtinen.
Oulu lienee ainoa paikkakunta, jossa suojeluskunnalta saatuja varoja on siirretty edelleen veteraanijärjestöille.
Raatissa sijaitsevan toimitalonsa suojeluskunta luovutti irtaimistoineen sellaiselle yhteisölle, jota ei ainakaan heti ollut uhkaamassa lakkauttaminen. Tällaiseksi nähtiin seurakunta. Myönteisenä pidettiin lisäksi sitä, että seurakunnan omistamassa kiinteistössä voitiin tehdä poikatyötä.
Lahjoitus tehtiin Oulun Tuomiokirkkoseurakunnalle 3.11.1944 Jaakko Kemppaisen laatimalla lahjakirjalla. Päivämäärä oli sama kuin millä Suojeluskunnat lakkautettiin.
Kiinteistön käytöstä lahjakirjassa todettiin: "Nyt lahjoitettua omaisuutta on pääasiassa käytettävä NMKY:n työn tukemiseksi Oulun kaupungissa. Mikäli sanottu yhdistys ei katso voivansa omaisuutta käyttää tai jos osoittautuu, ettei yhdistyksen toiminta vastaa tarkoitustaan, saa seurakunta vapaasti päättää omaisuuden käytöstä."
NMKY:n toimitalo oli tuhoutunut täysin venäläisten pommituksessa 1944. Sodan jälkeen yhdistyksellä oli voimakas tarve kehittää ja kasvattaa toimintaansa. Lahjakirjasta ilmenee, että suojeluskunta halusi tässä tilanteessa ensisijaisesti tukea NMKY:tä.
Raatin kiinteistön käytössä NMKY sittemmin katsoi tulleensa syrjäytetyksi. Tyytymättömyytensä se ilmaisi seurakunnalle 1946 kirjeellä. Omistusoikeuteensa vedoten seurakunta kuitenkin jätti reagoimatta kirjeeseen.
Vielä 1986, vaikka käsiteltävänä oli pelkästään Sankarivainajien Muistorahasto, hoitokunta antoi Kemppaisen johdolla seuraavan palautteen lahjakirjan toteuttamisesta: "Raatin talon nykyinen käyttö ei ole Lahjakirjan hengen mukainen. Saamaansa lahjoitusta kirkko ei ole alun perinkään käyttänyt Lahjakirjan mukaisesti. (NMKY)".
Omistusoikeuden siirtymistä seurakunnalle Kemppainen kuitenkin piti selvänä.
Artikkelin lähde Kaleva