Artikkelin lähde Kaleva
Tommi Kinnunen:
Neljäntienristeys.
WSOY 2014.
Tommi Kinnusen (s. 1973) esikoisteos on niin hyvä, ettei sitä ole halunnut lukea kuten muita, vaan rauhoittuen, maistellen.
Kinnusen luoma maailma on syvä, syleilevä, vahva. Todettakoon siis, että teos on lukemisen arvoinen ja perehdytään enemmän vastaamaan kysymyksiin miksi ja miten.
Kinnunen on rakentanut teoksensa tiloihin. Tilat ja paikat tulevat määrittäviksi tekijöiksi katujen nimien kautta: Kinnunen on nimennyt luvut vuosien ja katujen mukaan. Sisällysluettelon otsikkona toimivat kuljetut tiet.
Teoksesta ei kuitenkaan tule talo- tai tieluetteloa, vaikka se maantieteellinen onkin.
Oulun ja Koillismaan seutua sivuavat tiet, kujat ja polut muodostavat neljän päähenkilön, Marian, Lahjan, Kaarinan ja Onnin elämän kierrot.
Kaikki alkaa 1800-luvun lopulla kätilö Mariasta, joka rakentaa oman talon, ostaa polkupyörän ja kasvattaa ainoan lapsensa Lahjan, apteekkarille tehdyn aviottoman tyttären.
Tytär näkee talon kasvavan isoksi, saa lapsen, nai toisen miehen. Maria joutuu saksalaisten tullessa jättämään talonsa.
Lahjan mies Onni rakentaa sodan jälkeen maanisesti uutta taloa. Parille syntyy kaksi uutta lasta ja onneton avioliitto. Kumpikaan puolisoista ei löydä toistaan.
Heidän poikansa Johannes löytää myöhemmin Kaarinan, joka tulee tukahdutetun sokkeloiseen taloon ja kärsii anoppinsa Lahjan tylystä asenteesta.
Kaikki he jäävät tavalla tai toisella jumiin neljäntienristeykseen.
Talot, niiden rakentamisen vaiheet ja muodot toimivat Kinnusen teoksen selkärankana. Teos kuvaa rakennuskannan ja ihmisten muuttumista 1900-luvun alun elämän leventymisen haaveista kohti korkeutta kurottavaa nykyaikaa.
Idylliseltä näyttävät rintamamiestalot on rakennettu säännöstellyin tarvikkein ahtaasta korsusta käsin ja särkyneiden sielujen voimalla. Perheet eivät ole olleet sodan jälkeen entisiään, miehet muuttuneita, mutta taloja pystytettiin tiukkojen sääntöjen mukaan, jotta elämä pysyisi edes jotenkin hallinnassa.
Rintamamiestaloalueiden nykyään arvostettu yhtenäisyys on pakotettua.
"Valkoisen talojen rivit jatkuvat säntillisen suorina riveinä tien molemmin puolin. Niiden päässä nousee talo, joka on juuri hävinnyt kisan, josta kukaan muu ei tiennyt. Siinä kun kätilö oli rakentanut pituutta ja vallannut maailmasta tilaa, Onni on tavoitellut korkeuksia ja yrittänyt päästä itseään ylemmäs."
Kinnunen ei revittele turhaan kielellä, vaan keskittyy tarinaan. Hänen hahmonsa ovat tuttuja, silti tuntemattomia, yhtä aikaa niin kovin inhimillisiä ja epäinhimillisiä. He ovat ihmisiä ilman fiktiivisyyden hajua.
Kirjailija ei sorru tunkemaan teosta täyteen, vaan tyytyy tyylikkäästi vihjaamaan.
Teos antaa lukijalle mahdollisuuden täyttää itse tapahtumien taustalla häilyvä neljäntienristeys.
Maria ohjailee elämäänsä itse, joskus muidenkin puolelle astuen, Lahja ei siedä elämänsä epätäydellisyyttä ja puuttuu miehensä asioihin, ja taloon naitu lempeä Kaarina vihaa anoppiaan, mutta hoitaa tämän loppuun asti. Onni etsii onneaan, jota ei hyväksytä.
Kaikkineen Kinnusen teos on siis erittäin syvä ja tasapainoinen esikoinen. Se juurtuu kiinni tiehen, hiekkaan, taloon, huoneisiin, ikkunoihin. On sopeuduttava elämään lähellä neljäntienristeystä.
Tie Ouluun saattaa kuljettaa kohti opintoja, vapautta, uusia unelmia, mutta samaa tietä pitkin on myös palattava.
Jenni Kinnunen
Artikkelin lähde Kaleva