Lumijoen rauhallisen kirkonkylän tuntumaan on viikon kuluttua noussut vanhoillislestadiolaisen liikkeen suviseurakaupunki. Ensi kertaa seuroihin tulevalle kokemus on vaikuttava: ihmismeri, kymmenissä tuhansissa laskettava lasten ja nuorten määrä, voimakas veisuu, jättitapahtuman hämmästyttävän hyvä järjestys.
Suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden ylpeydenaihe. Sen aikana liike vaikuttaa yhtenäiseltä Jumalan seurakunnalta. Siionin laulut ja virret, syntien anteeksiannon julistus Jeesuksen nimessä ja veressä ja uskonystävien kohtaaminen ovat tapahtumassa keskeisiä asioita.
Kun asiaa koskevien selvitysten tulokset kaadettiin liikkeen johdon eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen pöydälle, tilaa selittelyille ei ollut. Niinpä tiedotustilaisuudessa viime huhtikuun 7. päivänä kuultiin avausrepliikki, jollaista SRK:n johdon suusta ei ollut koskaan aiemmin kuultu.
"Aluksi haluan todeta, että kaikki se, mistä meitä on syytetty, on totta", keskusjärjestön varapuheenjohtaja
Samassa tilaisuudessa SRK tunnusti, että tiedossa olleiden tapausten uhrit oli liian usein unohdettu. Anteeksiannon julistamista ripissä oli SRK:n johdon mukaan käytetty juuri päinvastoin kuin opetetaan: ripistä oli tehty peitto synneille, jotka kaiken lisäksi olivat vakavia rikoksia.
"En voi toimia seurapuhujana liikkeessä, jonka piirissä tapahtunutta toimintaa tutkii keskusrikospoliisi", Asikainen perusteli Kotimaa24:lle.
Hyväksikäytön laajuuden ja sitä koskevan anteeksipyynnön jälkeen monien odotus on ollut, että liikkeessä avautuu nyt uusi avoimuuden aika. Viime vuosina vanhoillislestadiolaisuuden johtomiehet ovat monesti vakuuttaneet, että puhua ja kysellä saa vapaasti.
Mutta monen mielestä käytäntö on toinen.
Liikkeessä aktiivisesti mukana oleva pohjoissuomalainen mies näkee, ettei avoimuus vallitse vieläkään. Hänen mukaansa 70-luvun kokeneella sukupolvella on edelleen takaraivossa se opetus, että kun pitää suunsa kiinni, asiat ovat omalta kohdalta hyvin.
"Asioiden esille ottamiseen kysyenkin liittyy suuri leimautumisen vaara. Ei puhutakaan itse asiasta vaan huomio kiinnitetään kysyjään ja hänen hengelliseen tilaansa. Se tappaa keskustelun."
Esimerkiksi 1970-luvun tapahtumien käsittelyn hän katsoo jääneen aivan kesken. Miehen lähipiirissä tuo aika nöyryyttävine "hoitokokouksineen" jätti parantumattomia haavoja.
"Jotkut ovat sanoneet, että nuo ajat olisivat olleet siunauksellisia. Minä en näe niissä mitään siunauksellista."
Hän arvelee, että käytössä on sama taktiikka kuin sotaveteraanien asioita hoidettaessa: annetaan ajan kulua, ja ongelma siirtyy vähitellen historiaan.
Etelä-Suomessa toimiva vanhoillislestadiolainen pappi näkee puolestaan avoimuuden esteenä ongelman, joka liittyy liikkeen johdossa olevien henkilöiden kritiikin sietoon.
"On kyllä pyritty luomaan keskustelukulttuuria. Mutta kun keskustelua aloitellaan, asioita koskeva kritiikki otetaan henkilökohtaisena kritiikkinä."
"En tunnista sitä piirrettä, että emme olisi avoimia."
"Mutta varmaan on myönnettävä, että 1970-luvun tapahtumat vaikuttavat vielä. Rohkaisen silti avoimeen keskusteluun kysellen, ei kyseenalaistaen."
Itse hän lupaa opetella kuuntelemisen taitoa. Samalla hän kuitenkin toteaa, ettei hengellisissä asioissa voi olla kaikkea hyväksyvä. "Mutta toivon, että osaisin sanoa kantani totuudessa rakastaen."
Takavuosikymmenten hoitokokouksista pääsihteerillä on selvä näkemys sekä omalta kannaltaan että liikkeen näkökulmasta:
"Olen ollut sellaisissa kokouksissa mukana. Minulle ne olivat hyödyksi ja siunaukseksi. On paljon muitakin, jotka ovat kokeneet noin. En kuitenkaan kiistä sitä, etteikö joku toinen ole kokenut toisin."
Hänninen sanoo miettineensä, miten SRK voisi organisaationa ottaa askeleita näiden haavoilla olevien ihmisten suuntaan, mennä puolitiehen vastaan. Järjestön esittämä anteeksipyyntö ei hänestä auta, koska loukkaantumiset ovat olleet yleensä ihmisten välisiä asioita.
Viimeksi tällaista SRK:n anteeksipyyntöä on perännyt Haaparannan vanhoillislestadiolainen kirkkoherra
"Jos ihmisellä on henkilökohtainen trauma, mitä se paperi auttaisi. Oikea tapa on, että tällainen ihminen saisi keskustella ja tulla kuulluksi. Parasta olisi, että hän ottaisi yhteyttä siihen henkilöön, jonka toimintaan on loukkaantunut. Myös kaikki (SRK:n) johtokunnan 24 veljeä ovat valmiita kohtaamaan näitä ihmisiä", Hänninen lupaa.
Hänen mielestään on, että julkinen anteeksipyyntö on tarpeeton siksikin, että SRK jo on aiemmin tunnustanut 70-luvulla tapahtuneen virheitä ja ylilyöntejä.
Hännisen näkemys on yleensäkin, että kokonaissaldo noista vuosista oli siunauksellinen. Hän muistuttaa, että ajanjakson yli päästyään liike oli yhtenäinen, lapsi- ja nuorisotyö lähtivät voimalla liikkeelle, samoin virisivät esimerkiksi monet rakennushankkeet. "Yksimielisyyden tunne oli vahva."
"Väistämättä näin suuri yhteisö ajautuu aika ajoin kriiseihin. Se selittyy ihmisten raadollisuudella, sukupolvien vaihtumisella ja yhteiskunnan muutoksella. Nämä tulevat tietyllä syklillä. Silloin nousevat esiin myös edellisissä kriiseissä kesken jääneet asiat ja tarve keskustella.
"Iso kysymys on kuitenkin se, mitä foorumia keskusteluun käytetään. Olen aina kannattanut kasvokkain tapahtuvaa keskustelua. Sosiaalisen median rooli ei ole aina ollut rakentava. Ja sitten kun sitä arvostelee, se koetaan keskustelun rajoittamiseksi."
Moni näistä asioiden esiin nostajista on saanut huolestuneita yhteydenottoja ja kysymyksiä sielunsa tilasta. Osa yhteydenotoista on mennyt näiden ihmisten lähisukulaisille, mikä on alkanut repiä lähisuhteita. Tosin myös tukea jokainen esiin noussut kertoo saaneensa.
Perusteena nimettömyydelle ei ehkä niinkään ole samanlainen pelko kuin takavuosina vaan enemmänkin sen riesan, vaivan ja selittelyjen välttäminen, joka suun aukaisusta voi seurata.
Näiden kohdalla puhutaan elämänvanhurskauden asioista ja "seurakuntaäidin" ohjeiden kunnioittamisesta. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen päälehti Päivämies linjasi pari vuotta sitten seurakunnan - siis vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön - roolia seuraavasti: "Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle."
Haapajärveläisen vanhoillislestadiolaisen
"Olin pyrkinyt synnyttämään keskustelua seurakuntakäsityksestämme Raamatun äärellä. Mitä minulle yleensä tarjottiin muun muassa puhelimessa vietettyjen tuntien aikana, oli sen sijaan sielunhoitoa johtuen ilmeisestä uskon näköalani hämärtymisestä - ", Kalliokoski kertoi blogissaan.
Suhde seurakuntaan ja sen neuvoihin liittyy myös - liikkeen sanastoa käyttäen - uskonvanhurskauden ja elämänvanhurskauden suhteeseen.
Siikalatvan seurakunnan kirkkoherra, lääninrovasti
"Sanoman tähtäyspisteen pitää olla uskonvanhurskaudessa. Me vain aina kääntäisimme asian toisin päin", sanoo vanhoillislestadiolaisuudessa 50 vuoden ajan mukana ollut pappismies.
Pirin näkemys liikkeen tämän hetken myrskyistä on tyynnyttelevä. "Kyseessä on myrsky vesilasissa", hän sanoo ja toteaa, että vanhoillislestadiolaisuus on elänyt paljon pahempiakin vaiheita.
Pääsihteeri Hännisen ajatus on, että uskonvanhurskaus ja elämänvanhurskaus kulkevat käsi kädessä. Uskonvanhurskaus heijastuu elämänvanhurskautena.
"Jos ei ole elämänvanhurskautta, se kertoo, että kannattaisi keskustella uskonvanhurskaudesta."
Miten siis liikkeessä nyt suhtaudutaan, jos esimerkiksi vanhoillislestadiolaiseen perheeseen ilmestyy televisio? Hännisen mukaan se antaa yhä aiheen huolestua. SRK:n miehet eivät lähde liikkeelle, mutta Hänninen toivoo, että läheiset uskonystävät uskaltaisivat avata asiasta keskustelun.
"Silloin lähestyminen tulisi oikeasta suunnasta ja siinä olisi läheisyyden mukanaan tuomaan rakkautta."
"Päätös näissä asioissa kuuluu kuitenkin aina yksilöille. Paavali sanoi, että kaikki on luvallista, mutta kaikki ei ole rakennukseksi."
Hänen mielestään osa yhteisön tämänhetkistä sisäistä myllerrystä johtuu maailmojen törmäyskurssista nykynuorten ja edellisten sukupolvien välillä.
"Kun ennen vanhaan ihminen syntyi vaikkapa pikkukaupunkiin, hän kasvoi siellä, vietti nuoruutensa ja löysi mahdollisesti jopa elämänkumppaninsakin samalta paikkakunnalta. Globalisoituneessa maailmassa nuorella on ystäviä ympäri maailmaa, ja maailmankatsomus on rakentunut täysin erinäköiseksi."
"Tämän ymmärtäminen on vl-yhteisön johdon taholta välttämätöntä, jotta yhteisössä mahtuvat kaikki halukkaat elämään ja kokemaan uskon suomaa vapautta, rauhaa ja iloa", hän päättelee.
Hän arvioi, että myös vanhempi sukupolvi osaa pohtia kriittisesti SRK:n toimintaa luotettavissa kahvipöytäkeskusteluissa muttei julkisesti tai kenen tahansa uskonyhteisön jäsenen kanssa. "Periaatteessa avoin keskustelu hyväksytään, mutta käytännössä avoimuus muutostarpeiden ja kehityshaasteiden äärellä vaikuttaa yksilön asemaan yhteisössä. Esimerkiksi luottamustoimiin valittavat ihmiset ovat keskenään samanhenkisiä, eivätkä he kritisoi systeemiä", nainen sanoo.
Muutos liikkeen sisällä on hänen mielestään kuitenkin vauhdissa. "Yhteiskunnallisesti tiedostavat ja aktiiviset yhteisön jäsenet ymmärtävät, että kriittisen puheen kontrollointi ja siihen liittyvät seuraukset ovat keino pitää yhteisön tapakulttuuri yhtenäisenä."
"Mutta miksi tapakulttuurin pitäisi olla yhtenäinen? Armo, rakkaus ja syntien anteeksiantamus riittävät pelastukseen. Ei hiusten värillä ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Niiden yhteisön jäsenten määrä lisääntyy koko ajan, jotka eivät hyväksy epämodernia johtamista. Heille vanhoillislestadiolaisuus on jotain paljon laajempaa kuin kuuliaisuutta SRK:ta kohtaan."
Sitä, kuinka laaja on nykylinjan kriitikoiden kannatus, on vaikea sanoa. "Paljon", kuvaa yksi uudistumisen vaatijoista samoin ajattelevien määrää, "joka puolella maata, mutta vähemmistö", kuvaa puolestaan toinen.
Rovasti Erkki Piri jakaa liikkeen väen näkemykset kolmeen. Yhdellä laidalla on vapaamielisyys, "jossa raja maailmaan hämärtyy", toisella laidalla hänen mielestään yhtä vakavana ilmiönä lakihenkisyys.
"Valtavirta kulkee koko ajan keskellä", hän arvioi.
Kirkkoherra Piri näkee ilmassa hajaannuksella hekumointia ja on siitä pahoillaan. "Se aiheuttaa pelkoja maan hiljaisissa", hän perustelee.
Keskustelua hän ei kuitenkaan halua jarrutella vaan kannustaa siihen. "Nuoret sanovat asiat raikkaasti, ja se on hyvä."
Yksi näkemys on, että vaikka hajaannusta ei tule, liikkeessä puristusta kokeneet vain jäävät vähitellen sen toiminnasta ulos.
Sukupolvikuilun syynä pitää keskustelun vaikeutta myös Pohjois-Suomessa asuva korkeakoulutettu lestadiolaisäiti. Hänen mukaansa hoitokokouskulttuurikaan ei ole kokonaan kuollut. "Sen kanssa kippuroidaan edelleen."
Toivoansa liikkeen uudistumisesta hän ei kuitenkaan ole menettänyt. "Olen varmaan idealisti, mutta olen toiveikas."
Mahdollisesti jo pian vanhoillislestadiolaisuudessa on kuitenkin edessään uusi kiperä pohdinnan aihe: liikkeen piiristä nousevat naispapit. Yksi tällainen naisteologi on jo pappisharjoittelussa.
Tuomas Hänninen ei halua vielä ilmoittaa, miten hän ensimmäiseen vanhoillislestadiolaiseen naispappiin suhtautuu.
"En vielä ennakoi, maltan odotella sitä tilannetta."
Hän kuitenkin korostaa, että vanhoillislestadiolaisen perusnäkemyksen mukaan saarnavirka on miehen virka.
"Jos ei ole elämänvanhurskautta, se kertoo, että kannattaisi keskustella uskonvanhurskaudesta."
Artikkelin lähde Kaleva <http://www.kaleva.fi/tilaa>
Creative Commons "by-nc-nd" lisenssillä <http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/legalcode.fi>