KonserttiJorma Panula: Peltomiehen rukous. Esa Ruutunen, baritoni, Oratoriokuoron naiset sekä poikia Pula!-kuorosta, Haapaveden orkesterin johtajana Timo Hannula. Nivalan kirkko 12.6.Jorma Panulan suosittua Peltomiehen rukousta oli sopiva hetki kuulla kesän juuri puhjettua täyteen loistoonsa. Iltavesper, jonka teksti on Pekka Santalan käsialaa, muodostaa musiikillisen seikkailun barokista virsiperinteen, pelimannimusiikin ja musikaalitunnelmien kautta moderniin, jopa atonaaliseen ja paikoitellen minimaaliseen ilmaisuun.
Pula!-oopperan muusikot olivat ottaneet rohkean haasteen esittää oopperan välipäivänä näin vaativan teoksen. Lukuisat, tiheästi etenevät modulaatiot ja niiden vaikutuksesta usein kromaattisesti etenevä melodia olisivat monelle laulajalle ja kuorollekin kompastuskiviä.
Esa Ruuttunen lauloi uskottavasti. Hän väisti nekin kuopat, jotka aiheutuvat, kun solisti joutuu suuressa tilassa muodostamaan äänen riittävän vahvaksi orkesterin rinnalla. Kertaakaan ei tullut tunnetta, että paatosta olisi kuohunut liikaa. Silti dynamiikka piti mielenkiinnon yllä. Herkimmillään Ruuttunen tavoitti ylimaallisen tunnelman.
Naiskuoro lauloi jämäkästi, puhtaasti ja sytyttävällä rytmiikalla, joskaan artikulaatio ei aina kantanut orkesterin yli. Mallia kävi näyttämässä kahdeksan kuoropoikaa, joiden raikuva laulu sopi jokirantaan käyville pojille. Orkesteri tuki upeasti solistia dynaamisella ja agogisella joustollaan. Joissakin korkeimmissa sävelissä ja alukkeissa viulujen intonaatio haki yhtenäisyyttä.
Illan parhaan annin toi sellisti Sini Hyvärinen soittaessaan välipalana Toivo Kuulan Sanattoman laulun. Puhtaus, fraseeraus ja tulkinta olivat niin koskettavia, että sydän pakahtui.
Lopuksi Ruuttunen lauloi neljä Riku Niemen sovittamaa Jaakko Löytyn laulua, jotka ovat modernia hengellistä kansanmusiikkia parhaasta päästä. Kukapa olisi parempi laulaja näille syvästi uskonnollisille teksteille kuin pappi!
Timo Hannula osoitti jälleen kykenevänsä saumattomaan yhteistyöhön seuratessaan orkesterillaan solistin vaikuttavia rubatoja kohotahdeissa.
Jouko Kantola