HistoriateosOulu varuskuntakaupunkina. Toimittaja professori Jouko Vahtola. Oulu 2005.
Oululaistutkijoiden voimin toteutetun Oulu varuskuntakaupunkina -kirjan lopputulos on hyvä. Asialla ovat olleet ammattilaiset. Kun vielä kirjan toimittaminen, kuvittaminen ja graafinen suunnittelukin ovat onnistuneet, mistä kiitokset professori Jouko Vahtolalle ja arkkitehti Raimo Ahoselle, asialla olleet eivät voi kuin olla tyytyväisiä.
Koska kirja on varsin muhkea (sivuja 472), on hyvä, että se on laitettu vieläkin muhkeamman veteraanikirjan (Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939 -1945. Oulu 2003) kanssa samaan formaattiin.
Meillä on ollut käytettävissämme jo aiemmin Stig Roudasmaan Oulun varuskunnan historia (1981) ja saman tekijän Pohjan Prikaatin historia (1984). Näyttävätpä Vahtola ja tohtori Antero Tervonen löytäneen lähteekseen myös C-B. J. Petanderin kirjat. Vaikka kaikki mainitut ovat palvelleet aikanaan keskeisinä tietolähteinä, ne ovat olleet puutteellisia, mikä on nyt tullut korjatuksi.
Tervonen on kaivanut mielenkiintoisia tietoja Venäjän vallan alkuajoilta. Hänen tekstistään käy muun muassa selville, että Oulussa oli jonkin aikaa jopa kasakkajoukkoja.
Oulu oli jo varhain sotatoimien keskus ja siten varuskuntakaupunki. Oli valmistauduttava toisaalta puolustautumaan vainolaista vastaan, mutta toisaalta myös hyökkäämään. Vahtola on hahmotellut ensimmäiset vuosisadat varmalla kädellä.
Tohtori Kalle Korpi on kirjoittanut kaksi laajaa lukua. Kun hän puhuu Oulussa talvisodan aikana olleista tanskalaisista vapaaehtoisista, siihen voitaneen lisätä, että lähinnä vartio- ja partiointitehtävissä olleet tanskalaisuroot kunnostautuivat toisellakin saralla. Valtiollisen Poliisin Oulun päällikkö Eino Pallarin mukaan he jättivät kaupunkiin 30 aviotonta lasta.
Viime aikoina Kalevan palstoilla on väitelty siitä, oliko Suomi 1941 Hitlerin Saksan rinnalla vai olivatko maan ylipäällikkö ja poliittinen johto peräti haluttomia sotaan ja hidastelivat alusta lähtien lähtöä saksalaisten kelkkaan. Tähän Korpi antaa selvän vastauksen, sillä hän on itse väitellyt näistä kysymyksistä.
Korven esityksen pohjalta ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että myös Pohjois-Suomen johtavat sotilashenkilöt tiesivät jo varsin varhain Saksan hyökkäysaikeista. Hyvissä ajoin heille oli selvillä myös, mikä pohjoissuomalaisten joukkojen tehtävä olisi ja että V Armeijakunta (V AK) alistettaisiin saksalaisille. "Selvästi hyökkäykseen tähdännyt suunnittelu oli käynnissä V AK:n esikunnassa jo 9.6.1941", Korpi toteaa.
Jotakin osviittaa tulevasta sai tavallinen oululainen, kun ensimmäiset saksalaisjoukot saapuivat Toppilan satamaan 10.6. Täältä ne suuntasivat pian kohti itää. Suomalaiset ja oululaisetkin liittyivät kohta heidän rinnalleen.
Arkkitehti Kaarina Niskala tarkastelee varuskuntakaupungin rakennuksia ja niiden tyylejä. Osuudessa on monta makupalaa. Tekstin lomassa on hyviä, ainakin minulle aiemmin tuntemattomia valokuvia Venäjän vallan aikaiselta kasarmialueelta. Ne osoittavat, kuinka suljettu kasarmialue todella oli.
Tohtori Matti Salo on vetänyt ansiokkaalla tavalla langat yhteen. Varuskunnalla oli kaupungille sotien jälkeen suuri taloudellinen merkitys. Varuskunta toi muun muassa laajoja rakennustöitä ja oli myös merkittävä hankkija ja palveluksien tarvitsija.
On hyvä, että kirjan loppuun on sisällytetty HuK Katri Hiltulan suppea esitys sotilaskotityöstä Oulussa. Aiheen käsittelyhän ei mahtunut jostakin syystä Oulun veteraanikirjaan. Hänen lähdeluettelonsa aivan kirjan lopussa jää kuitenkin jollakin tavalla kesken. Siitä on pudonnut pätkä pois.
Kirja päättyy eversti Timo Suutarisen loppulukuun varuskunnan menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Hän toteaa, että olemassa olevat esikunnat lakkautetaan ja yhdistetään mahdollisesti Hiukkavaaraan sijoittuvaksi superesikunnaksi. Hiukkavaaraan perustettaneen myös jonkinlainen koulutuskeskus.
Matti Lackman