Pian sen jälkeen, kun virkaan astunut Bobrikov oli esittänyt keisarille luettelon uudistuksista, jotka olisi pantava toimeen, keisari antoi helmikuussa 1899 kuuluisan manifestinsa. Se otettiin tyrmistyneenä vastaan. Vaikka huomattava osa suomalaisista protestoi, paljonkaan ei näyttänyt olevan tehtävissä. Venäjä pysyi vankkumatta valitsemallaan linjalla.
Seurasi uusia lakeja ja poliittisia toimia, jotka herättivät pahaa verta. Niihin reagoi kielteisesti myös lehdistö, tosin ei kokonaisuudessaan. Vanhasuomalaiset sanomalehdet olivat varsin notkeita venäläisten edessä. Oululainen Kaiku asettautui heti myöntyväisyyslinjalle.
Mutta oli myös toisin kirjoittavia. Sanomalehti Kalevan linja oli mielenkiintoinen. Lehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja Juho Raappana julkaisi 1900 runon "Bobba", joka paikkakunnalla yhdistettiin heti koko maassa ärtymystä jo ensi viikkoinaan herättäneeseen uuteen kenraalikuvernööriin Bobrikoviin.
"Mistä tiesit tuhma tulla/, epäkelpo tien osasit,/ puoskari pahankurinen,/ niine koirankoukkuinesi,/ niine noijan nuolinesi/ meijän kuuluhun kotihin,/ pystyhyn ison piha'an?/ Toista tänne toivottihin,/ ei sinua sian silmä,/ sian silmä, vuohen naama."
"Boban" linja kuitenkin piti ja tuli tutuksi myös vanhassa tervakaupungissa. Kriittinen ei sopinut olla, vaan mielin kielin. Vastarinta alkoi kuitenkin kasvaa. Joukko ylioppilaita ja koulupoikia puuhasi jo vuosina 1901-02 jonkinlaista aseellista järjestöä Ouluun, mutta se ei saanut ihmeitä aikaan.
Bobrikovin politiikka vain syvensi vastarintaa. Uutta toivoa antoi Venäjän jääminen yllättäen alakynteen Japania vastaan alkaneessa sodassa. Ne, jotka katsoivat, ettei pelkkä passiivinen vastarinta riittänyt, harkitsivat uutta taktiikkaa, joka sisälsi väkivallan käyttämisen. Suppeassa piirissä alettiin suunnitella Bobrikovin murhaa.
Bobrikovin murha 16.6.1904 oli kuitenkin vielä 'yksinajattelua'. Sen taustalla ei ollut aktivistipuoluetta, joka perustettiin vasta marraskuussa 1904.
K. F. Kivekkään Kaiku julkaisi 17.6.1904 yhdellä palstalla sähkösanomauutisen: "Kenraalikuvernöörin Bobrikoff kuollut." Uutisesta kävi selville hänen joutuneen salamurhan kohteeksi. Samoin siitä selvisi, että teon suorittaja surmasi päälle päätteeksi itsensä.
Kaiku palasi teemaan uudelleen 20.6., jolloin se selosti kenraalikuvernöörin viimeisiä hetkiä ja loi katsauksen tämän elämänvaiheisiin, myös suomalaisissa ristiriitoja herättäneisiin vuosiin. "Vaan oli miten oli, arvosteltaessa vainajan elämäntyö miten hyvänsä, hänen surmaansa iänkaikkiset siveyden lait eivät saata hyväksyä. Kamala, inhottava rikos on tehty, jonka kaltaista Suomen historia ei tunne."
Kaiku lainasi vielä 22.6. muita lehtiä ja etenkin venäläisiä Novoje Vremjaa ja Novostia. Samalla se paheksui sitä, ettei Ruotsin lehdistö ollut tuominnut veritekoa. Kun Pietarin oikeuspiirin tärkeimpien asioiden tutkintatuomari asetettiin myöhemmin tutkimaan tapausta, Kaiku viittasi 29.6. vielä siihenkin.
Samalla lehti muistutti: "Kansamme oikeustajunta, jolle jokainen väkivaltainen teko, tapahtukoonpa se millaisten tarkoitusten saavuttamiseksi hyvänsä, on vieras, vaatii ehdottomasti, että äskeinen kamala teko perinpohjaisesti tutkimuksien kautta saatetaan oikeaan valoonsa." Muiden lehtien kannanotot olivat varovaisempia.
Mutta mitä kansa ajatteli, sitäkään tuskin voidaan koskaan täysin selvittää. Oululainen Eevi Wahander (s. 1886) muisteli, että ihmiset riemuitsivat Bobrikovin kuoleman vuoksi. "Kaupungissa ihmiset olivat kuulemma olleet aivan hullaantuneita." Onko tämäkään lopullinen totuus? Sitä on voinut hyvinkin värittää kertojan oma maailmankatsomus, toiveet ja jälkiviisaus. Varmasti oli niitäkin, jotka eivät hyväksyneet murhaa.
Viime aikoina muotiin tulleen kontrafaktisen tarkastelun avulla voidaan esittää vain oletuksia. Niitä esittivät myös aikalaiset. Oululainen sosiaalidemokraatti Hannes Uksila arveli, että Bobrikov pilasi itse nimensä suomalaisten silmissä.
Kun tieto uuden kenraalikuvernöörin nimityksestä oli saapunut kaukaiseen Ouluun, suhtautuminen häneen oli Uksilan mukaan vielä myönteinen. Siinäkin kansakoulussa, jossa hän pänttäsi aapistoa päähänsä, harjoiteltiin uutterasti keisarihymniä. Jos Bobrikov olisi lähtenyt kiertämään maata ja tullut joskus Ouluunkin, vastaanotto olisi Uksilan mukaan ollut ystävällinen.
Olisiko kenraalikuvernööristä voinut toisella politiikalla tullut kaiken kansan "Bobba" hyvässä mielessä, sitä emme osaa kuitenkaan sanoa. Bobrikov ei nimittäin lähtenyt sanotunlaiselle matkalle. Sen sijaan hän jätti heikolle keisarille tunnetun luettelonsa toimenpiteistä, joilla rajamaa oli liitettävä tiukemmin keisarikuntaan.
Vaikka Suomesta olisi pitänyt tulla kuvernementti, sille oli vuosikymmenten aikana annettu vain lisää oikeuksia. Sillä oli jopa oma puolustuslaitos! Sotatilanteessa rajamaa saattoi Bobrikovin mielestä käydä keisarikunnan pääkaupungille vaaralliseksi. Vaikka Suomen kansa oli hänen mielestään tervettä, maassa vaikutti vahva ruotsinkielinen vähemmistö, joka vehkeili keisarikuntaa vastaan ja havitteli edelleenkin Ruotsin yhteyteen.
Bobrikov oli tietyllä tavalla oikeassa. Venäjä saattoi joutua tätä kautta uhatuksi, sillä ruotsinkielisten keskuudessa eli vielä isäin henki.
Mutta ampuiko kenraalikuvernööri sittenkin yli? Kun Bobrikov ja keisari olivat tiensä valinneet, lojaalimmatkin kääntyivät vähitellen separatisteiksi. Autonomian musertamiseen pyrkiminen oli loppujen lopuksi typerää politiikkaa, jolla Venäjä vain menetti sen luottamuksen, joka oli vallinnut vuosikymmeniä ja jota ääriainekset olivat turhaan yrittäneet koetella 1830- ja 1850-luvuilla.
Ehkä Bobrikovin murha antoi mallia myös sankaritekoja ihaileville Oulun koululaisille. Atte Merikallio muisteli myöhemmin, että hän harkitsi 1905 koulutoverinsa Lauri Pitkäsen kanssa kuvernööri Savanderin palkkaaman vihatun poliisipäällikkö Michael Demidoffin murhaamista.
Nuoret tiesivät, että Demidoff ratsastaisi tiettyyn aikaan Aleksanterinkatua pitkin Pokkitörmällä olevan lyseon ohi. He makasivat suurten pakkilaatikkojen päällä koulun pihalla väijyksissä. "Minun piti ampua revolverilla, mutta kun ratkaiseva hetki tuli, käsi vapisi, eikä ampumisesta tullut mitään."
Tietenkin kun suurlakko puhkesi loppuvuodesta 1905, oululaiset olivat innolla mukana. Lentokirjasia levitettiin, osoitettiin mieltä ja Kaiun ikkunat lyötiin jälleen kerran säpäleiksi.
Bobrikovin murhan jälkipyykki heijastui vielä 1906 Oulun lyseon konventissa. Kun se päätti toimittaa ylioppilas Väinö Kokon välityksellä seppeleen uudelleen haudatun Schaumanin kummulle, päätös ei miellyttänyt kaikkia. Koululainen Yrjö (George) Franzén, josta tuli myöhemmin tosin jääkäri, esitti päätöksen vuoksi vastalauseensa. Se hylättiin. Konventin puheenjohtaja ilmoittikin jo helmikuun alussa 1906, että seppele oli toimitettu perille.
Artikkelin lähde Kaleva <http://www.kaleva.fi/tilaa>
Creative Commons "by-nc-nd" lisenssillä <http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/legalcode.fi>