Luonnontiede tuo runoihin näkökulmaa
Anssi Juntto
”Kalastaja pyytää kaloja//runoilija runoja//usein nykii//harvoin tärppää,//joskus osuu parveen.”
Oheinen oululaisen Jenni Miettusen runo kuvastaa hyvin häntä itseään runojen kirjoittajana. Runoja tulee, kun on tullakseen. Välillä on aikoja, jolloin vähän nykii, mutta kirjoittaminen jää pois muiden juttujen tieltä.
– Se menee kausittain. Joskus runoja tulee, ja joskus sitä keskittyy ihan muihin asioihin, lukee vaikka itse tai urheilee, Miettunen kertoo.
– Joinakin kausina runot vain pääsevät tulemaan, ja on jotenkin otollista niiden tulemiselle.
Kirjoittaminen on aina ollut Miettuselle tärkeä ilmaisumuoto. Kokemukset ja ajatukset ottavat luontevasti runon muodon.
Miettusen ensimmäinen runokokoelma Kynnenjälkiä vuodelta 2001 sisälsi runoja pitkältä ajanjaksolta aina teinivuosista siihen hetkeen. Luontoteema ja luonnon elementit toistuivat runoissa jo varhain.
Miettunen palasi vanhojen runojensa pariin äskettäin siirrettyään joitakin Kynnenjälkiä-teoksen runoja Runopreeria-runoblogiinsa. Jotkut runoista tuntuvat kestäneen aikaa, kun taas jotkut ovat selvästi olleet tietyn ajan tai elämänvaiheen juttuja.
– Varsinkin monet luontoteemaiset ovat edelleen ihan hyviä.
Miettunen on opiskellut pääaineenaan biologiaa Itä-Suomen yliopistossa, ja tausta luonnontieteilijänä on tuonut runoihin erilaista näkökulmaa. Monet hänen runojaan lukeneet ovat pitäneet virkistävänä sitä, että runojen säkeet eivät pelkästään maalaile aistihavaintoja, vaan seassa vilisee myös tietoon pohjautuvia syy–seuraus-suhteita.
Luontoaiheiden lisäksi Miettunen kirjoittaa mielellään matkarunoja. Esimerkiksi muutama vuosi sitten Karjalan metsäpeurojen levinnäisyyttä tutkiessaan hän reissasi paljon Venäjän puolella, ja sekin on muutaman runon poikinut.
Vaikka monet Miettusen runot pohjautuvat johonkin omaan kokemukseen, tekstit eivät synny kokemuksen hetkellä. Tunnelmat ikään kuin vain tarttuvat mukaan, ja sanoiksi ne voi pukea vasta myöhemmin.
Taannoin Oritkarin rannassa istuessaan Miettunen ei edes tiedostanut, keitä ihmisiä rannalla kävi, ja mitä kaikkea hänen ympärillään tapahtui. Muistikuvat rakentuivat tuokiokuvamaiseksi runoksi vasta myöhemmin.
Miettusen uuden Helposti hajoavaa -runokokoelman runot ovat viimeisten kahdeksan vuoden ajalta. Ensimmäiset syntyivät Joensuussa asuessa, mutta kun hän nelisen vuotta sitten muutti takaisin Ouluun, niitä alkoi tulla enemmän.
Miettunen tarjosi runojaan useampaan kustantamoon ja sai hyvää palautetta. Teos julkaistiin lopulta osana Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjaa.
– Minun runoni ovat ehkä vähän liian perinteisiä. Eivät ne mitään riimirunoja ole, mutta niissä ei välttämättä luoda mitään uuttakaan, Miettunen toteaa.
– Nykyään julkaistaan niin vähän runokirjoja, että niissä pitäisi olla jotain erikoista. Mutta Otavan palautteessa tuli sellainen positiivinen termi, että runoissani on ilmeisiä aineksia. Ajattelin, että se voikin olla seuraavan runokokoelmani nimi.
fakta
Jenni Miettunen
Runoja rustaava luonnontieteilijä Oulusta.
Työskentelee projektipäällikkönä Iin kunnassa.
Valmistunut biologian ja maantiedon opettajaksi Itä-Suomen yliopistosta Joensuusta vuonna 2010.
Erikoistunut ekologiaan. Tutkinut muun muassa metsäpeuroja ja riekkoja.
Runokokoelmat: Kynnenjälkiä (Runogalleria 2001), Helposti hajoavaa (Mediapinta 2017).
Suosikkirunoilijoita: Mirkka Rekola, Eeva Kilpi.
Artikkelin lähde Kaleva 05.06.2017.