Jokaiseen juhlaan sopiva
pitäjäpukuihinsa kankaatkin kansalaisopistossa ihan itse.
Pia Kaitasuo, teksti
Jukka-Pekka Moilanen, kuvat
Liminka
Paikallistunteesta ja oman perinnön, aatteellisen ja aineellisen, arvostamisesta on tullut nykyihmiselle merkittävä asia.
Kotiseudusta ja suhteesta siihen viestitään erityisesti vaattein. Perinteiset kansallispuvut kiinnostavat, mutta moni valitsee mieluummin modernimman pitäjäpuvun, jonka käyttö on vapaampaa.
– Tästä voi ottaa käyttöön vaikka pelkän hameen. Näin oli toimittu esimerkiksi niittokisoissa, jossa hametta käytettiin t-paidan kanssa, Limingan pitäjäpuvun muutama vuosi sitten valmistanut Marjatta Oiva kertoo.
Lakeuden legendaksi mainittu kotiseutuaktiivi, kunnallisneuvos Kalle Arvola (1914–2006) esitti vuonna 1983 ajatuksen oman pitäjäpuvun saamisesta liminkalaisnaisille. Aatos muhi aikansa, kunnes aktiivien joukko tarttui ideaan vuosikymmenen lopulla.
Puvun suunnittelusta ja siihen liittyvästä taustoittavasta tutkimustyöstä vastannut Marja Junttila valmisti, 1800-luvun alussa syntyneet C. P. Elfströmin akvarellit ja J. A. Gillbergin piirrokset liminkalaisesta kansannaisesta ja satunnaiset kansatieteelliset tiedot lähtökohtanaan, ohjeet malliin.
Ensimmäinen puku voitiin luovuttaa itse oikeutetusti kunnallisneuvoksen puolisolle Katri Arvolalle vuoden 1991 pitäjäjuhlassa.
Pukuun kuuluvat tummansinistä puuvillaa olevat röijy eli takki, liivi ja hame. Niiden lisäksi ylle puetaan paita, esiliina ja vyötaskut, joissa on pirta- tai kangasnauhoja. Pukuun sopivia asusteita ovat huivit ja yksinkertaiset korut.
Oma pitäjäpuku otettiin tyytyväisyydellä vastaan ja Limingan kansalaisopistossa aloitti kohtapuoliin pitäjäpukupiiri, jossa syntyi parikymmentä pukua. Nyt niitä arvellaan olevan käytössä joitakin kymmeniä.
Liminkalaisen Marja-Leena Pellikan käsissä on syntynyt tähän mennessä jo kolme pukua. Ne on tehty kaikkine tykötarpeineen itse, kankaita myöten.
– Ystäväni Marjatta Oiva houkutteli minua tähän ja ehdotti, että alettaisiin kutomaan puvun kankaat. Aiemmin pukuja oli tehty ostokankaista.
Kansalaisopiston opintopiirissä kaksikolta syntyivät kankaat niin huiviin, hameeseen, röijyyn kuin paitaankin. Vain napit, vyötasku nauhoineen sekä vuorikangas ovat ostotavaraa.
Kankaan kutominen oli helpompaa kuin maallikko odottaisi.
– Nämä kudotaan palttinana, kaksipolkuisina, kuten räsymatotkin, Oiva selittää.
Kankaisiin meni yksi kansalaisopistovuosi, ompeluun toinen, naiset kertovat. Sekä röijyn että liivin takakappaleen ns. körtti eli laskostettu helmus oli ompeluvaiheen hankalin kohta.
Oman pukunsa lisäksi Pellikka on valmistanut puvut tyttärelleen Sarille ja miniälleen Merjalle.
– Tein kansalaisopiston hopeapiirissä näihin korutkin.
Pellikan puseron rinnuksessa on kupera hopeasolki, Oivalla samantapainen ja korvissa vielä lusikoista taotut korvakorut
– Viimeisin asuste pukuja varten ovat rannekorut. Tein ne Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi kymmenpennisistä, jotka sain taidepiirin tuttavalta lahjoituksena.
Marjatta-ystävä näyttää ylpeänä omaansa, Marja-Leenan lahjoittamaa.
Yhdessä on kierretty muitakin opintopiirejä kuten tyrnäväläisen tuohitaitajan Toivo Hongan opissa. Molemmilla on sen perua pitäjäpuvun kanssa tuohinen käsväsky.
Innostus perinteisiin taitoihin on vienyt Pellikan myös erikoisten materiaalien pariin.
– Oulu-opistossa osallistuin kalannahka-kurssille ja nyt olen tehnyt jo omaan pukuuni mateen nahkasta kengät. Kenkäkurssin kävin niin ikään Kuusamo-opistossa. Tein siellä lestin, jota voin jatkaa korkilla, kun teen kenkiä muille.
Mateet kenkiin on Liminganlahdelta ja Temmesjoesta pyytänyt Pellikan Eero-puoliso.
Oivaa ja Pellikkaa miellyttää pitäjäpuvussa sen monikäyttöisyys.
– Sitä voi pitää vähän arkisemmissakin tilaisuuksissa paremmin, kun pukua ei tarvitse aina käyttää kokonaisuutena. Ottaa vain ne osat ylle, jotka katsoo tilaisuuteen sopiviksi, Pellikka sanoo.
Suomi 100 -juhlavuonna tilaisuuksia pitäjäpuvun päälle pukemiseen tarjoutuu monia.
Uusiakin traditioita voi syntyä, kuten Pellikan perheelle on käynyt: Marja-Leena Pellikan viisi lastenlasta ovat syntyneet hyvin lähekkäin ja ovat nyt teini-ikäisiä – perheen vanhemman naisväen ei ole tarvinnut miettiä asua rippikirkkoa varten.
Lisää verkossa
Katso kuvagalleria. kaleva.fi
fakta
Pitäjäpuku
antaa vapauksia
Kansallispuku eroaa pitäjäpuvusta siinä, että kansallispuvun on perustuttava tarkasti aitoon 1700–1800-luvun kansanpukuaineistoon.
Jotta puku saa käyttää kansallispuku-nimeä, on se hyväksytettävä asiaan vihkiytyneessä kansallispukuneuvostossa.
Pitäjäpuku antaa suunnittelijalleen vapaammat kädet, vaikka senkin juuret ovat usein löydöissä ja vanhoissa perunkirjoissa.
Limingan pitäjäpuvun suunnittelija Marja Junttila käytti lähteinään muun muassa liminkalaisesta kansannaisesta 1800-luvun alussa tehtyjä piirroksia ja maalauksia.
Kansallispuku on selkeästi pelkkä juhlapuku, pitäjänpukua voi käyttää samaan tarkoitukseen, mutta myös erilaisia askareita suorittaessa esimerkiksi talkoissa.
Pohjoissuomalaisia pitäjäpukuja on suunniteltu muun muassa Kärsämäelle ja Sotkamoon.
Marja-Leena Pellikka on tehnyt Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi
rannekoruja kymmenpennisistä.
37-numeroiset naisen kengät vaativat materiaalikseen kaksi mateennahkaa per jalkine.
Marja-Leena Pellikka ja Marjatta
Oiva ovat pitäjäpuvuissaan todelliset Limingan kansalaisopistotoiminnan pr-henkilöt. Molemmat kiittelevät laajaa opintopiiritarjontaa, joka on mahdollistanut moninaisten kädentaitojen opettelun.
Artikkelin lähde Kaleva 30.06.2017.