Taidekoulun elämää
Sarjakuva
Juhlakirja on vapaamuotoinen, tekijöitä on lukuisia. Kirjassa kulkee punainen lanka ajallisesti sekä myös siten, että opiskelijat kokosivat henkilöhaastatteluja, jotka muokattiin sarjakuviksi. Koulun tuoreemmat vaiheet nousevat eniten esille, mikä on luonnollista.
Elimme-teos ei ole raudanlujaa faktaa, vaan tulkintaa. Täysin tietoisesti mukana on myös huhupuhetta, osin puhdasta fiktiota. Henkilötarinoiden kuvaamisessa pyrittiin kuitenkin rehellisyyteen. Skismoja nousee niitäkin jonkin verran esiin, tosin enemmän sivulauseissa.
Elimme tarjoaa kiinnostavia ihmiskuvia: ääneen pääsevät opettajat, mutta ennen kaikkea opiskelijat, niin entiset kuin nykyiset. Kaikki opiston kasvatit eivät ole sijoittuneet elämässään yksinomaan taiteen saralle, haastatelluissa on arkkitehtejä, opettajia ja talonmiehiä.
Osaltaan taide viitoitti silti heidän vaiheitaan, mutta ehkä vielä enemmän koulu ja opiskelutoverit itsessään.
Tuo sisäoppilaitoksessa usein luontojaan syntyvä yhteishenki, ihmissuhteet ja niiden merkitys käyvät kirjasta hyvin ilmi. Samoin se, että työtä tehtiin, mutta osattiin vaihtaa myös viihteelle.
Koska Elimme on monien tekijöiden käsialaa ja rakenteeltaan vapaa, se vaatii lukijalta keskittymistä.
Piirtyvä kokonaisuus rönsyää tyylien ja kerrontatapojen kirjoa. Tuossa ei sinänsä ole kritiikin sijaa, koska se välittää osaltaan Limingan taidekoulun henkeä. Epätasaisuutta ja katkonaisuutta ei silti voi välttää.
Koulun, sen opettajien ja oppilaiden vaiheille Elimme pyrkii joka tapauksessa tekemään oikeutta. Kollaasidokumenttina kirja toimii mainiosti. Ja onhan se samalla myös opinnäyte siitä, missä sarjakuvalinja tätä nykyä menee.
Artikkelin lähde Kaleva 03.06.2016.