Saaristo keskustan kupeessa
Oulun jokisuisto saarineen on jäänyt
monelta oululaiselta kokematta.
Kaleva kävi tutustumassa Hollihaan
edustan saariin. Tehtaan naapurista,
hiekkasärkkien takaa löytyi uiton jäänteitä ja ryteikköä, mutta myös tuomilehto
ja iloinen seurue.
Anne Helaakoski teksti // Jukka Leinonen kuvat
Veden pinnalla näkyy pieniä matalia hienojakoisesta hiekasta muodostuneita särkkiä. Luonnonsuojeluliiton toinen aktiivi Sari Wallius meloo kanootillaan sellaisen luo ja kiipeää saarekkeelle.
– Toissa kesänä silloin 14-vuotias tyttäreni valtasi tuollaisen saaren ja nimesi sen Luciaksi, muistelee Karvonen.
Vaikka siltä voisi tuntua, ei vielä olla lähelläkään merta, vaan jokisuistossa. Meri alkaa vasta noin kilometrin päässä Stora Enson tehtaan takaa.
– Oulussa ei oikeastaan ymmärretä, kuinka hieno juttu suisto on, tuumii veneen viereen melonut Wallius.
– Tämä luonto on ainutlaatuinen. Luonnonsuojeluliitossa toivomme, että saaret saisivat jäädä mahdollisimman luonnonmukaiseen tilaan ja ne olisivat viheralue- ja virkistyskäytössä osana Oulun kansallista kaupunkipuistoa, kun se perustetaan, Karvonen miettii.
Soudetaan eteenpäin kohti Hevossaarta. Kaupunginpuoleiselle rannalle ei voi rantautua, koska on lintujen pesimäaika.
Stora Enso kohoaa massiivisena saaren vieressä. Tehtaalta kuuluu tasainen humina. Välillä veden yli kantautuu hakekasan traktorin tai katerpillarin nakutusta.
Hevossaaren tehtaanpuoleiseen rantaan on tehty aikoinaan Oulu Oy:n tukinuittoa varten kivipenkereet, tuotu kalliomurskaa ja täytemaata. Rannassa näkyy vielä betonipollareita, joihin tukkipuomeja ja ehkä hinaajiakin on kiinnitetty vaijereilla.
– Nykyisen Tukkisaaren kohdalla oli ennen keksivarasto. Tukinuitossa oli yli 400 kesätyöläistä, Karvonen tietää.
Hevossaareen nousua varten on olemassa puiset portaat, mutta niitä ei löydy. Päätetään rantautua matalikon kohdalla. Siinä on jyrkähkö töyräs, jonka yli pitää kavuta.
Rantaan kulkeutuu vieno tuoksu. Stora Enso ei kuitenkaan Karvosen mukaan ole hajun lähde, vaan öljysatama, josta tulee pientä rikinhajua.
Saari on ollut luonnontilassa vuosikymmeniä. Yleisin puu on harmaaleppä. Myös koivu, pihlaja ja joitain havupuita kasvaa saaressa. Tuomi tuoksuu, pajulintu laulaa.
Metsä on nuorta ja yllättävän helppokulkuista.
– Oululaiset käyvät täällä erittäin harvoin. Vaikka saari kuuluu Stora Ensolle, täällä saa liikkua jokamiehenoikeudella.
Yhtäkkiä kuuluu koiran haukkua. Pienellä aukiolla istuu iloinen seurue viettämässä kesäpäivää.
Seurue kertoo saaneensa yhtiöltä 20 vuotta sitten luvan laittaa saareen virkistyspaikan. Aukiolla on pieniä lautarakennelmia ja ”Puttipaari” golfratoineen.
– Meitä kävi täällä aikoinaan paljonkin. Nyt ei monet jaksa enää lähteä tai he asuvat kauempana, kertoo Maija Ritokangas.
Suurin osa saarella kävijöistä on fiksua porukkaa, mutta on huligaanejakin valitettavasti näkynyt. Vuoden 2007 tienoilla seuruetta odotti lohduton näky. Kaikki oli poltettu silloista Puttipaaria, saunaa ja telttoja myöten.
Kaikki on nyt rakennettu uudelleen, mutta pienempinä. Saunaa ei enää uskallettu pystyttää.
Seurue tarjoaa tuoleja. Istahdetaan juomaan termospullosta teetä. Sen jälkeen lähdetään kävelemään saaren toiseen päähän.
Metsä tihenee hämäräksi ryteiköksi, lahopuuta on paljon – ja sääskiä.
On saavuttu tuomilehtoon. Paikka on ainutlaatuinen ilmeisesti koko Pohjois-Suomessa, Karvonen kertoo.
Tuomia on tiheässä ja ne joutuvat kurkottamaan latvansa ja lehvästönsä hyvin korkealle, jotta saisivat tarpeeksi valoa kukinnoilleen. Valo siivilöityy lehtien läpi.
Tunnelma on jännittävä, melkein mystinen.
Maassa ei kasva juuri muuta kuin myrkyllistä sudenmarjaa. Punakylkirastas varoittaa tunkeilijoista.
Karvonen soutaa vielä Hevossaaren toiselle puolelle, ja siellä ne puuportaatkin näkyvät olevan. Hevossaaren ja Varsasaaren välisellä väylällä on täysin tyyntä ja aurinko porottaa. Varsasaaren kohdalla tuomien tuoksu huumaa.
Pienemmät saaret ovat täysin luonnontilassa ja näyttävät läpitunkemattomilta. Sonnisaari on niin lähellä manteretta, ettei se veneestä katsoen näytä saarelta.
Kaupunginpuolella Varsasaarta vesi on niin matalalla, että soutuveneellä on tehtävä melkoinen lenkki, jotta päästään takaisin Johteenpookiin.
Yksi matala hiekkasärkkä on täynnä lokkeja. Siellä läpsyttelee myös sorsapariskunta, ja toisella puolella särkkää kuhertelee kaksi joutsenta. Kalatiirat liitelevät.
Katso kuvagalleria. kaleva.fi
Artikkelin lähde Kaleva 01.06.2016.