Artikkelin lähde Kaleva
Liisa Laine
Jarmo Kontiainen kuvat
Kaleva
Oulu Rumin ja luotaantyöntävin julkisivu Oulun keskustassa on todennäköisesti niin sanotussa Hovihallin talossa Saaristonkadulla: ikkunatonta, matalaa ja yksitoikkoista. Matalan osan molemmin puolin oli lisää ikkunatonta harmautta, mutta korkeampina kuutiona.
Kulman takana Torikadulla on vastassa lähes yhtä tympeä näkymä: möhkälemäinen valtion virastotalo. Raskasta julkisivua on jossakin vaiheessa kevennetty säleiköllä. Jokainen voi itse päätellä, kuinka hyvin se on onnistunut.
Kaupungin hirveimpien talojen listauksessa keulille pääsee myös Hallituskadun ja koulukadun kulmauksessa oleva teletalo, josta ei voi päätellä edes sitä, kuinka monta kerrosta siinä on.
Kaikkia edellä olevia yhdistää 70-luku ja pesubetonin ihannointi. Kaikki nämä ovat myös osuneet helsinkiläisen konsulttifirman silmiin sen laatiessa Oulun keskusta-alueiden kaupunkikuvaselvitystä.
Kohennusta kaipaavia julkisivuja löydettiin keskustasta kaikkiaan toistakymmentä ja niiden lisäksi lukuisia muitakin kehittämisen paikkoja.
"Näistä ei ole vielä yhdessä tarkemmin keskusteltu, mutta kyllä oikeita havaintoja on tehty", toteaa Oulun kaupunginarkkitehti Jari Heikkilä.
Esille nostetut esimerkit ovat alun perinkin sekalaisia, rikkonaisia ja epäonnistuneita paikkoja kaupunkirakenteessa. Sen lisäksi on käytetty materiaalia, jota Heikkilä pitää kaikkien aikojen inhottavimpana - pesubetonia.
1970-luvulla oli suurta huutoa tehdä rakennukset betonielementeistä ja pesubetonista, jonka luultiin olevan täysin huoltovapaata. Kuviteltiin, että oli keksitty uusi marmori, jolle ei ikinä tarvitse tehdä mitään.
Mutta niinhän asia ei todellisuudessa ollut.
"Mikään muu ei ole osoittautunut niin ongelmalliseksi. Teräkset ruostuvat ja poksauttavat betonista pinnan pois. Korjaukset ovat hirvittävän vaikeita ja kalliita."
Pesubetonista rakennettiin joka paikassa Suomessa, ei vain Oulussa. Betonituotantotekniikan ehdoilla mentiin. Jossain vaiheessa ajatus oli, että kaupungit rakennetaan kokonaan uudestaan tällä systeemillä.
Kunnes 1970-luvun lopulla tuli stoppi.
"Helsingin Katajannokka oli ensimmäinen, jossa ihan 70-luvun lopussa ryhdyttiin muuraamaan uudestaan julkisivuja tiilestä", kertoo Heikkilä.
Havahduttiin katsomaan, miltä rakennukset oikeastaan näyttivät. Heikkilän mukaan sitä ennen ei juurikaan osattu katsoa asioita kaupunkikuvan kannalta. Julkisivulautakunnat toki jo olivat olemassa, mutta niiden rooli oli vaatimaton.
"Kyllähän se pesubetonikauden seurausta oli, että kaupungissa syntyi tarve asiantuntija-arviointiin ja perustettiin kaupunkikuvatyöryhmiä."
Mitä näille hirviöille voidaan tehdä?
"Purkaa pois ja rakentaa parempaa tilalle", vastaa Heikkilä. Tietenkin niitä voi päällystää uudestaan ja korottaa, mutta halpaa lystiä se ei ole. Toisaalta nykyisellään ongelmakorttelit on rakennettu aika tehottomasti.
Aloite pitäisi joka tapauksessa tulla kiinteistönomistajilta, korostaa Heikkilä.
Pelkästä julkisivumateriaalista ei aina ole kyse. Esimerkiksi Saaristonkadulla vanhassa Hovihallin korttelissa näkyy, kuinka muutkin elementit ovat pielessä. Perinteinen kaupungin umpikortteli on hajotettu. "Sama vaivaa koko Heinäpäätä."
Valtion virastotalossa pettää mittakaava. Rakennus on aivan liian suuri. Tavoitteena on, että keskustan korttelit muodostuvat kuudesta tontista, jolloin korttelin matkalla on kolme rakennusta.
"Tässä koko korttelin mitta on vedetty yhdellä rakennuksella."
Keskustasta löytyy myös esimerkki, jossa rakennusta on uudistettu niin moneen kertaan, ettei kukaan enää pysty tunnistamaan miltä vuosikymmeneltä se on. Heikkilä tarkoittaa Anttilan tavarataloa.
"Tämäkään ei ole toivottava kehityssuunta. Rakennuksesta pitäisi jotenkin näkyä monikerroksellisuus eli että aha, se on 70-luvun talo, mutta sitä on korotettu tai siihen on lisätty tätä ja tätä."
Artikkelin lähde Kaleva