Artikkelin lähde Kaleva
Se alkaa rannassa Oulunsalon puolella.
Häkkyrämäinen keltainen lautta, kaksi autojonoa (lyhyemmässä etuajo-oikeutetut), sisäänajoa ohjaavan lauttamiehen persoona; onko vuorossa juro renkaisiin tuijottelija vai iloinen kaikkien morjestaja. Lautan moottorien korviin käyvä hurina, keulassa pärskyvä vesi.
Jo tämä liittyy olennaisesti Hailuotoon, vaikka itse kohde siintää noin seitsemän kilometrin päässä keskellä hopeanharmaata Perämerta. Saaren laakean siluetin lähestyessä myös mieli jättää mantereen taakseen, ja Huikun satamaan rantauduttaessa tuntee astuvansa toiseen todellisuuteen.
Mitä se on, se hailuotolaisuus? Siitä pitäisi ottaa nyt selvä. Autojonon purkautuessa tuulivoimamyllyn vierestä saaren olemus tulee vastaan maisemassa: rantaruovikkojen edessä uiskentelevat sorsalinnut, toisinaan joutsenetkin, Santosen niemen - joka vielä 1800-luvun lopulla oli erillinen saari - matala männikkö. Alla kaartuu Hailuotoa halkova kapea Luovontie (Kirkonkylältä alkaen Marjaniementie).
Ojakylään tultaessa tienvarsimetsät väistyvät ja eristyneisyyden säilömä kulttuurimaisema alkaa. Peltoaukeita, perinteisiä maatiloja, latoja, vanha tuulimylly. Ulkokarvon tien sivustalla seisoo iänikuinen erikoisuus: mutkalle painunut hilseilevänvaalea rotisko, "yksi Luodon rumimmista taloista", kuten paikallistuntija Eino Merilä kirjoitti.
Jyhkeä nuorisoseurantalo on ensimmäinen merkki Kirkonkylästä, jossa turistia toppuuttelevat käsityömyymälä, kotiseutumuseo, vanha hautausmaa, uusi (1972) betonikirkko, kaksi kauppaa ja galleriaa sekä useaan otteeseen nimeä vaihtanut baari. Sitten asutus vähenee taas. Puusto on harvempaa kuin saaren toisessa päässä ja päästää näkyviin Hailuodolle tyypilliset jäkäläkankaat; ulapan läheisyys vaikuttaa jo.
30 kilometriä on hurahtanut vaihtelevassa maisemassa kuin itsestään, ja nyt edessä aukeaa tien pää, Marjaniemi. Täällä, majakan, kalastajamökkien ja tuulivoimaloiden katveessa, uusi ja vanha Hailuoto kohtaavat paljaimmillaan. Turistirysät - Luototalo, ravintolat, matkamuistomyymälä - edustavat nykyaikaa, rysiltä palaavat kalastajat perinteitä.
Meren tuoksu on voimakkaampi kuin Huikussa. Nenä tunnistaa lähteeksi kalasataman ja -hallin. Jälkimmäisessä Riitta Rantapirkola ja Tuomo Annunen käsittelevät saalistaan. Pariskunta on hakenut rysältä 150 kiloa siikaa, ahventa, meritaimeniakin.
Muita kalastajia ei tänä aamuna ole näkynyt. Luotolaisen elämänmuodon ikiaikainen ydin on katoamassa. Annusen nuoruudessa kalastus kosketti lähes joka perhettä, ja vielä 80-luvulla satamassa kävi vilske. Nyt ammattilaisia on kymmenkunta, yli puolet vähemmän kuin pari vuosikymmentä sitten.
"Vanhoja ukkoja", Annunen sanoo. "Sehän loppuu. Ei mene enää kauan. Vaatimukset, asetukset ja pykälät... Kalastus on tehty niin kalliiksi, että veneet seisoo maalla."
Annunen ja Rantapirkola kalastavat enää avovesikautena. Rysäpyynti hoituu perämoottoriveneellä, verkoilla käydään isommalla Jussa-aluksella. Saalis menee etupäässä tukkuun, mutta myös ravintoloihin. Hailuodon kala on hyvämaineista ja kysyttyä.
"Täällä on Perämeren melkeinpä puhtain vesi", Annunen selittää ja naurahtaa: "Vaikka kala olisi tullut Kemistä, sitä myydään Luodon kalana. Sama koskee marjoja. Nimi nostaa hintaa ja käy kaupaksi."
Paikannimen vetovoiman ansiota on sekin, että sivupuuhinaan Annunen ajeluttaa turisteja merellä. Matkailu alkoi lisääntyä vuonna 1968 avatun lauttayhteyden jälkeen ja leimaa nyt Hailuodon olemusta. Mitä muuta nykyluotolaisuus on?
"En minä osaa sanoa", vanha kalastaja hymähtää. Marjaniemen avaralla rannalla asiat näyttävät muuttumattomilta: heinäkasvien peittämät hiekkadyynit, pesiensä ympärillä räpyttelevät, hädissään vingahtelevat viklot. Kalatiiralta tunkeilija saattaa saada nokaniskun päähänsä.
Mutta mikä ihme tuolla on? Kauempana rantaviivasta jököttää valtava vanerinen pirunnyrkki. Parimetrisen rakennelman etuosa aukeaa portaiksi, ja pirunnyrkin sisätahkoilla pystyy istuskelemaan. Lattiassa on pyöreä aukko.
Ei, kyse ei ole postmodernista puuseestä, vaan Hai Art -taideprojektin tuotoksesta. Kaksivuotinen projekti on malliesimerkki uudenlaisesta hailuotolaisuudesta - nuorehkojen, Hailuotoon muuttaneiden kulttuuri-ihmisten toiminnasta.
"Tämä on Adam ja Charlie Sutherlandin Anchorhold, eräänlainen terapiamökki", Hai Art -projektiassistentti Nella Nikkilä kertoo ja kehottaa kokeilemaan Sonic Bikesia, "äänipolkupyöriä", jotka soittavat Kaffe Matthewsin sävellystä. Kuultava osa vaihtelee gps-paikannuksen mukaan.
Nyt lukija saattaa jo ihmetellä, miten kulttuuriväki on sopeutunut saaren maalaismaiseen elämänmenoon. Nikkilää naurattaa toimittajan kokema epävarmuus alkuasukkaiden parissa, kun luotolaisisäntä kiskoi pöljän manterelaisen auton hangesta ja häipyi paikalta mitään sanomatta, traktorin perävalot vilkkuen.
"Niillä on vaan sellainen tyyli! Saatetaan tokaista jotain, ja se tulkitaan helposti väärin, vaikka he ovat ihania ihmisiä."
Hai Artin yhtenä tarkoituksena on "tuoda paikalliset osaksi luovaa prosessia". Se on onnistunut ainakin lasten kohdalla, esimerkkinä iPad-orkesteri, joka esiintyi tämän kesän Bättre Folk -festivaalilla (uushailuotolaisten aikaansaannosta sekin).
"Kieltämättä yhteisöön on hieman hankalaa päästä sisälle", Hailuotoon kotiutunut Nikkilä sanoo. "Ja taidejutut mietityttävät ihmisiä, jolloin vastakaiku voi olla sen mukaista."
Sinänsä taiteilijaelämä ei ole luotolaisille uutta. Varsinkin Ojakylän taideleirit 1970-luvulla kasvattivat Hailuotoon taiteilijoiden yhteisöä, jonka tunnettuja nimiä ovat muun muassa Anni Rapinoja, Marjatta Hanhijoki ja Pirkko Nukari. Varhaisempia Luoto-intoilijoita olivat kirjailija Matti Hälli ja kuvataiteilija Teuvo-Pentti Pakkala.
Uutta ovat Sutherlandien kaltaiset ulkomaiset vierailijat, mikä selittyy Hai Artin taiteellisen johtajan Antye Greien kansainvälisillä yhteyksillä. Saksalaissyntyinen äänitaiteilija asuu Hailuodossa puolisonsa, elektronisen musiikin tekijän Sasu Ripatin kanssa. Muita nykyhahmoja ovat esimerkiksi kirjailija Kati Hiekkapelto, kirjastonhoitaja-kulttuurisihteeri Kari Blomster ja valokuvaaja Aki Roukala.
Kun Roukala muutti vaimonsa kanssa Hailuotoon alkuvuodesta 2011, häntä varoiteltiin yhteisön sulkeutuneisuudesta. Todellisuus osoittautui päinvastaiseksi.
"Meidät on otettu hirveän hyvin vastaan, varmaan siksi, että meille syntyi kaksospojat, eikä lapsia ole täällä liikaa. Ristiriitaisia ääniä tietysti löytyy; ne tulevat järjestämieni tapahtumien kautta", gallerianpitäjä ja Bättre Folkin puuhamies sanoo.
"Eristyneisyys on synnyttänyt Luotoon kaksi erilaista ihmistyyppiä: tosi epäsosiaaliset ja tosi sosiaaliset. Kaupassakäynti on täällä mahtava sosiaalinen tapahtuma, jolloin jutellaan kaikkien kanssa. Sukupolvet kohtaavat toisin kuin kaupungissa. Hirveästi kyläillään."
Ja kyllähän elämä sujuu saaressa leppoisampaan tahtiin kuin mantereella. Esimerkiksi käy Roukala itse. Kotitalolle sovitun tapaamisen aikaan hän onkin testaamassa baarin uuden pizzauunin antia. Toisaalta hän voi syödessään tarkkailla kylänraittia ja soittaa perään, kun huomaa Kalevan auton - pienen paikan etu sekin.
Hitaudella voi herkutella kuten Roukala, kun hän pyysi luotolaismiestä avukseen. Käytiin seuraavanlainen vuoropuhelu:
"Pääsisitkö tänään?"
"No voihan se olla, että pääsisin."
"Mihin kellonaikaan sopisi?"
"En oikein tiiä, jos tullee tuo kalanvienti."
"Mihin aikaan se yleensä on?
"No sitten kun konneet sannoo, että pittää viiä."
"Mihin aikaan olet takaisin?"
"No se riippuu siitä, miten lautalle mahtuu."
Rakastan olla tekemisissä tällaisten ihmisten kanssa, Roukala sanoo. Luotolaiset ovat hänen mukaansa erittäin tietoisia identiteetistään. Asia kävi selväksi heti muuton jälkeen baarissa.
"Siellä istui legendaarinen Eikka, joka kysyi heti: Ketäs te ootte. Sanoin, että me ollaan uusimmat luotolaiset. Hän sanoi, että ei - te ette ole eikä teistä koskaan tule luotolaisia. Te olette hailuotolaisia."
Selitys: luotolaiseksi synnytään, hailuotolaiset ovat muualta muuttaneita. Loput ovat manterelaisia. »
Saari-identiteettiin liittyy vuosikymmeniä kestänyt kiista sillan, nyttemmin pengertien, rakentamisesta Hailuodon ja mantereen välille. Uushailuotolaisen kulttuuriväen kanta on selvä: kiinteä yhteys mantereeseen tuhoaisi saarellisuuden.
"Jos silta rakennettaisiin, Hailuodosta häviäisivät omat palvelut ja tilalle tulisi ABC, josta saa kolmioleipiä", Roukala sanoo.
Matkailujournalistin tausta antaa hänelle perspektiiviä:
"Tämän paikan valtit ovat jo täällä. Vaikea saavutettavuus tekee siitä eksoottisemman. Ihmiset tulevat eri paikkoihin eri asioiden perässä."
Perinteinen perustelu kiinteälle yhteydelle, työssäkäynti mantereella, on Roukalan mielestä vanhentumassa informaatioteknologian muuttaessa työn sisältöä. Kunnanjohtoa hän moittii ristiriitaisuudesta: toisaalta hehkutetaan luotolaista identiteettiä, toisaalta halutaan tuhota se pengertiellä.
Hailuodon päättäjien enemmistö on pitkään kannattanut kiinteää yhteyttä, mutta mielipide-erot eivät Roukalan mukaan näy arjessa eivätkä eristä uushailuotolaisia omaksi ryhmäkseen: "Alkuperäisväestönkin mielipide jakaantuu selvästi."
Vastustajiin lukeutuvat Sirkka ja Väinö Järvelä, joiden luotolaiset juuret ulottuvat parin vuosisadan taakse. Monien tavoin heidänkin esi-isänsä tulivat Hailuotoon hyvien viljelysmaiden houkuttelemina, lisäksi Väinö on kuulua kellonvalajasukua.
Saarelle tyypilliseen tapaan molemmat ovat etäistä sukua toisilleen. "Sillä kai meistä on tällaisia tullutkin", Väinö Järvelä nauraa. Puoliso esittää kuitenkin lieventävän asianhaaran:
"Siihen aikaan kun minä oli töissä, vaimot haettiin muualta. Harvemmin luotolainen nainen synnytti."
Sirkka Järvelä tietää, mistä puhuu, sillä hän toimi Hailuodossa kätilönä liki neljän vuosikymmenen ajan. Vuonna 1953 alkanut pesti tutustutti hänet ihmisiin ympäri saarta. Se oli poikkeuksellista, sillä tuolloin eri kylien asukkaat saattoivat olla eristyksissä toisistaan siinä missä luotolaiset manterelaisista.
"Kun aloitin, täällä oli vain kymmenen kilometrin pätkä soratietä. Hailuoto-laiva lähti aamuviideltä ja palasi illalla. Kelirikkoaikana ei ollut sitäkään."
Helpotusta toi vuonna 1948 alkanut pienkoneliikenne välillä Oulu-Hailuoto. Se hiipui, kun lauttayhteys avattiin 20 vuotta myöhemmin. "Lautta oli kuin taivas olisi auennut."
Kaikki kulkutavat tulivat kätilölle tutuksi. Kerran synnyttäjää piti lähteä viemään mantereelle yöllä tuiskussa, lähes olematonta jäätietä pitkin. Traktorin vetämä reki putosi puoliksi railoon, mutta lopulta nainen pääsi rannassa odottaneen ambulanssin kyytiin.
Suurin osa oli kuitenkin kotisynnytyksiä. Luotolainen kiireettömyys on kätilölle suhteellinen käsite: "Yhtenä juhannuksen alusviikkona syntyi viisi lasta."
"Nyt lapset ovat partasuita, ja tänne on muuttanut kauheasti ihmisiä. Ennen tunsin kaikki, mutta en enää."
Sirkka Järvelä tutustui myös moniin 70-lukulaisen taiteilijayhteisön jäseniin. "Sanoivat aina, että täällä on niin hyvä valo. Onko se sitten niin, että meri vaikuttaa valoon keskellä kylääkin."
"Näitä uusia en oikein tunne. Kaikki alkaa olla englanninkielistä, luulen että iso osa luotolaisista ei ymmärrä hölkäsenpölläystä, mitä ne tarkoittaa", Järvelä nauraa. "Mitä niitä nyt on, näitä artteja."
Hän sanoo pitäneensä manterelaisia aina tervetulleina eikä ihan ymmärrä, miksi luotolaiseksi pitäisi syntyä. Väinö Järvelä on samoilla linjoilla ja muistelee asenteita, joita kohtasi vuosikymmeniä sitten kunnanvaltuutettuna:
"Meni pitkän aikaa, ettei mökkiläisiä virallisesti hyväksytty. Valtuuston puheenjohtaja sanoi: ’Manterelaiset eivät tuo mittään muuta kuin paskan puun alle!’ Se oli kyllä hullua. Täältähän olisi ajat sitten väki loppunut, ellei muualta olisi tullut lisää."
Ja se silta. Siinäkin pariskunta on aina vastustanut virallista linjaa.
"Oletko koskaan kulkenut jäätiellä, kun on oikein paha ilma? Miten sillallakaan kuljettaisiin silloin, tai syysmyrskyllä?" Sirkka Järvelä epäilee. Aviomies kertoo kiistan vaikuttaneen joskus luotolaisten väleihinkin:
"Minutkin uhattiin ampua, kun tohdin kunnanhallituksessa mielipiteeni sanoa."
Kunnanhallituksen nykyisen puheenjohtajan Maarit Parrilan suku asettui Hailuotoon kalastajiksi 1700-luvulla, kun isoviha oli autioittanut saaren. Hän sanoo olevansa luotolaisidentiteetistään "tosi ylpeä", eikä usko kiinteän yhteyden uhkaavan sitä.
"Me ollaan joka tapauksessa kaukana. Kuljettu tie, että halutaan lisää matkailijoita, on ollut virheellinen, jos pitää lauttojen varassa elää."
Lisäksi lauttojen etuajo-oikeuksista vastaava Varsinais-Suomen ely-keskus kaavailee Hailuodossa asuvien etuajo-oikeuden rajaamista tai poistamista. Vaikka se säilyisi työmatkalaisilla, tilanteesta muodostuisi Parrilan mielestä kestämätön.
"Jos vaikka rehuntekokoneesta särkyy osa, niin kerkiätkö hakea Oulusta varaosaa päivässä, ellei etuajo-oikeutta ole? Moni on sanonut, että silloin heillä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa pois."
Mihin suuntaan Hailuodon olemus seuraavaksi muuttuu? Leipä ei ole enää maassa eikä meressä, silakka ja tuhatpäiset lammaslaumat ovat menneisyyttä.
"Mieleen tulee vain kolme taloa, jossa on lampaita. En huomaa enää muuta leimallista kuin luotolaisen villapaidan", Parrila sanoo. Uushailuotolaiseen kulttuuriin hän suhtautuu pidättyvästi.
"Meillä on vanhaakin kulttuuria ja taidetta tosi vahvasti. Esimerkiksi Rapinojan Anni on maailmalla kuulu, ja luotolainen."
Lisää identiteetin sirpaleita putkahtelee esiin: manterelaiset eivät tunne esimerkiksi Maluria, Haaparannan edustan saarta, jonne luotolaiset kalastajat aikoinaan suuntasivat. Eivätkä murreilmauksia, kuten "tarri" tai "pullopuu".
"Pidän itseäni aika perusluotolaisena, en ole ensimmäisenä juttelemassa kenenkään kanssa. Eikä me kauheasti tykätä, jos meitä arvostellaan. On hankalampaa, jos tänne tulee sillä mielellä, että tuo jotain uutta, vaikka meillä voi olla sellaiset tavat jo valmiina."
Asioista on opittu huolehtimaan itse. Myös järjestyksenpidosta. Toistakymmentä vuotta sitten saarella asunutta poliisia pilkkaavia seinäkirjoituksia voi yhä lukea lauttojen vessoissa.
Yhteisön omasta kontrollista kertoo Aki Roukalan kuulemma huhu: manterelainen oli ajanut kännissä kaupan eteen, jolloin luotolaismies oli viiltänyt renkaat puukolla halki ja heittänyt auton avaimet kaupan katolle.
Toisaalta seuraavanlaisen episodin voi kokea vain Hailuodossa:
Autiota Luovontietä pitkin lähestyy vanha pappatunturi hitaasti, hitaasti, lampun valo himmeästi väikkyen. Bussipysäkillä seisovan manterelaisen kohdalla mopo pysähtyy ja juhlamielellä oleva luotolaiskuski huikkaa:
"Äiti soitti kylälle, että tulla syömään. Aamulla leivottiin - nyt on taas kuukaudeksi LEIPÄÄ!"
Hailuotoa on helppo rakastaa.
Artikkelin lähde Kaleva