Hahmoja ja häpeää

Ei kait siinä. Jussi Valtakarin teoksia O. Jauhiaisen museolla Jaarantie 2, Kiiminki,
24.8. saakka.

Ei kannata hämääntyä, O. Jauhiaisen museon kesänäyttely tarjoilee kiinnostavamman setin, mitä näyttelyn nimi tai sen painotuotteet antavat ymmärtää.
Esillä on omaleimainen kooste taivalkoskelaisen Jussi Valtakarin (s. 1955) teoksia, joiden kantavana teemana risteilee häpeä. Valtakari tarttuu aiheisiinsa veistettyjen, maalattujen ja piirrettyjen ihmishahmojen kautta.
Teokset on usein kuvitettu kommentoivilla teksteillä ja yksityiskohdilla.
Yhdellä seinällä mustat silikonihahmot heiluttelevat lippujaan, kuin esittäen kysymyksen siitä kenen joukoissa sinä seisot, kenen lippua heilutat.
Näitä taustapaperistaan irrotettuja, seinälle liimattuja maalauksia taiteilija itse kutsuu virkamiesgraffiteiksi.
Tarramaiset maalaukset on helppo irrottaa ja siirtää uusiin tiloihin. Ne muovautuvat aina uudelleen suhteessa ympäristöönsä.
Idea maalausten taustattomuudesta syntyi Virossa, missä taiteilija seurasi kaduilla ohikulkevia ihmisiä, tuntemattomia, joiden taustoista hän ei tiennyt mitään.
Valtakari heittelee täkyjä ja haastaa katsojaa säilyttäen silti lempeän virneen silmäkulmassa. Teoksissa on toistuvia viitteitä esimerkiksi arabikevääseen ja P. Mustapään runoon keltaisesta naakasta.
1940-luvulla kirjoitettu kuvaus kertoo yhteisöväkivallasta, linnusta, jota hyljeksitään, koska se poikkeaa joukosta.
Runoa ei ole aika kuluttanut, valmiiksi valettuihin muotteihin olisi suotavinta sopia vielä 2010-luvullakin.
Kokonaisuus tuo krouviudessaan, häpeän tematiikaltaan ja toteutukseltaan mieleen pari vuotta sitten samassa tilassa olleen Reima Hirvosen ja Jason Burtonin näyttelyn.
Valtakarikaan ei turhia koreile, vaan kiinnittää kehystämättömät työt seinään teipillä ja nitojalla sekä maalaa vanhojen, jo osin työstettyjen pohjien päälle. Näin sisältö ja kantaaottavuus korostuvat perinteisten ripustusetikettien ja muotoseikkojen sijaan.
Vaikka näyttelytila on fyysisesti pieni, kattaus on sisällöltään laaja ja siihen perehtymiseen kannattaa varata aikaa.
Terhi Peltonen



Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva