Lähiön lämmin varjo

Paljaat tarinat Kaukovainiolta
kertovat rosoisesti kaupunginosan
asukkaiden elämästä.

Jussi Pesonen

Metsässä on aina vähän varjossa. Vaikka aurinko kuinka tosissaan yrittäisi paistaa, jää latvusten alle silti hämäryys. Se määrää: tänne et pääse!

Polut peittyvät värinsä menettäneistä männynneulasista ja siellä täällä on auenneita käpyjä. Kuiva multa haisee nenään. Kerrotaan, että täällä on juoppojen kuoppia, joista onnekas voi löytää valonarkoja tavaroita.

Ala-astelaisena näin unen, jossa isääni lyötiin tässä metsässä neulalla selkään, ja hän putosi polvilleen. Tunsin piston itsekin, ja voin näyttää kohdan rankani vierestä milloin tahansa.

Synnyin näiden mäntyjen juureen, asuin siellä 20 vuotta.

Kaukovainiolla kasvaminen jätti mieleen varjon. Joskus se heilahtaa säikäyttäen, toisinaan väreilee irrottaen esiin tummaa huumoria.

Sanna Krookin ja Ulla-Maija Louhelan Oulun taidemuseoon ripustaman näyttelyn Kaukovainio – lähiötarinoita eräissä valokuvissa on näkymiä Kanahaukantien vuokrakerrostalojen asunnoista.

Asuin pikkupoikana tien toisella puolella, mutta näiden ”kaupungintalojen” pihalle meneminen oli meille kiellettyä.

Lempipuuhaani oli kerätä pullonkorkkeja. Kanahaukantieltä niitä löytyi hyvin tiekiveyksen vierestä havunneulasten seasta, jonne traktorit niitä lakaisivat. Yksi suosikeistani oli kotkakuvainen Light Beerin korkki.

Krookin ottamissa Kanahaukantien kuvissa näkyy arkisesti kantasuomalaisia, maahanmuuttajia, ruskeita nahkasohvia, taulutelevisioita, akvaario ja koiria.

Kaukovainio on aina ollut ennemmin koirien kuin kissojen paikka. Valkoinen terrieri puraisi äitiäni jalasta. Juoksin koulumatkalla vinttikoiraa pakoon vieraaseen rappuun.

Eräinä talvina teiden varsien lumipenkkoja kiersi musta ja yksinäinen, pieni sian muotoinen irtokoira. Se jolkutteli kuono maassa kuin kärsä. ”Possukoira on tuolla!” huudettiin ja osoitettiin sormella.

Louhela on kerännyt seinälle kaukovainiolaisten – entisten ja nykyisten – kertomia kokemuksia. Murteelliset tarinat ovat paljaita ja särmikkäitä. Niissä on rauhaa, kauniita honkia ja viinaa.

Louhelan mukaan haastateltavat olivat ennakkoluulottomia ja jotkut valmiita kertomaan koko elämäntarinansa ensi tapaamisella. Joissakin kertomuksissa tunnistetaan kurjuutta omassa elämässä, mutta sille osataan nauraakin.

Toisaalta kaukovainiolaisuutta heretään helposti puolustelemaan.

Näyttelysalissa suurimman huomion vievät suurikokoiset Krookin henkilökuvat.

Nuori poika katsoo arasti tukka otsalla, vahva, kaljupäinen mies näyttää nauravan viskipullo käsissään, tummaihoinen nainen seisoo levollisena.

Kaukovainiolaiset ovat värikäs sekoitus yliopistoväestä elämänkoululaisiin, eläkeläisistä työläisiin, raittiista sortuneisiin.

Tarinoissa nousee esiin myös ylpeys Kaukovainiosta: Meidän ystävämme ja elämämme on täällä, aivan sama mitä muut sanovat. Tämä on rakas kotimme.

Vaikka sitä ei tietenkään suoraan sanota.

Kaukovainio on ylhäältä päin sydämen muotoinen.

Ei ystävänpäiväkortin sydämen, vaan se muistuttaa biologista ihmisen sydäntä.

Aluetta eristävät autotiet, jotka humisten aitaavat lähiön sisäänsä.

Lukiolaisena vein erään kaverini ensimmäistä kertaa Kaukovainiolle. Teboilin ohitettuamme aurinko meni pilveen. Kaveri riemuitsi: ”Heti tuli pimiää!”. Samassa hän huomasi Maakotkantien varressa kyltin ”Aluevartiointi”.

Kaukovainion punaiset ja valkoiset kerrostalot nousivat aaltoina pystyyn kuin kärpässienet 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Niin omakoti- ja rivitalotkin. Väljä rakentaminen jätti tilaa männiköille.

On selvää, että puut taittavat alueen rajuutta herkemmäksi. Vieri viereen tiilitetty kovataloinen Kaukovainio salpaisi henkeä, särkisi pulloja asvalttiin.

Lähiön ytimeen rakennettiin ”ostokki”, nykyään rapistunut liikekeskittymä, jossa teippaukset väittävät Spar-kaupan olevan joka päivä auki. Koko ketju ei ole toiminut Suomessa lähes kymmeneen vuoteen.

Kaupunki on suunnitellut purkavansa ostoskeskuksen ja korvaavansa sen uudella lähivuosina. Sen ympärille on ajateltu uusia kerrostaloja. Krookin kuvaamia Kanahaukantien taloja ollaan tyhjentämässä niiden tieltä ehkä kymmenen vuoden päästä.

Asuintaloja on tulossa myös metsiin molemmin puolin koulua.

Ekaluokalle Kaukovainiolla mennessäni tokaluokkalaiset tuntuivat kovilta jätkiltä. Yhdellä oli farkkutakki, jonka selässä komeili suuri kotka.

Muistan kuinka poika uhkasi jotain toista, että ”susta jää vaan verinen läntti”.

Ympärillä oli paljon muita poikia seuraamassa tilannetta. Ketään ei ehkä lyöty.

Eräs pojista tuli vähän myöhemmin vastaan koulun oven edessä. Hän huomasi, että reppuni retkotti miten sattui ja halusi auttaa oikaisemaan sitä. Minulle tuli hyvä mieli.

Muistan, että pojan huhuttiin muuttavan muualle.

Jonkun viikon päästä luin Kalevasta kuolinilmoituksen. Nimi ja ikä täsmäsivät.

Fakta