Artikkelin lähde Kaleva
Joh joh joh. Röh röh. Niks naks. Poroemät ja niiden pörröiset vasat hieman ääntelevät käsittelyaitauksessa Oulun Ylikiimingissä. Porot ovat tyytyväisiä, sillä ne ovat juuri aterioimassa päivän ruokaa. Yksi omistajista, Veli-Pekka Leskelä, on käynyt tuomassa niille rehuja.
On päivä, jolloin vasat kokevat jotain aivan ihmeellistä. Pian ne saavat numerolaput kaulaan, ja sitten niiden korviin tehdään puukolla lovia. Kohta ne eivät ole enää mitä tahansa vasoja. Poronhoitajat voivat nähdä korvamerkistä, kenen poroja sitä ollaan.
Leskelä valmistautuu merkitsemään vasoja yhdessä veljensä Sepon kanssa. Poroja omistaa myös Veli-Pekan poika Kari Leskelä, joka ei kuitenkaan ole paikalla. Sen sijaan kolmannen Leskelän veljeksen, Reinon, pojanpoika Eemeli, 10, on tullut avuksi.
Eemeli Leskelä on jo kova poromies. Yksi vasoista juoksee kömpelösti aidan väärällä puolella.
"Otanko kiinni?" hän kysyy.
"Ota kiinni, jos saat", Veli-Pekka Leskelä vastaa.
Merkityksiä varten veljesten poroista osa on kerätty käsittelyaitaukseen eli kaarteeseen. Seppo on houkutellut ne sinne ruualla. Muulloin Leskelöiden porot elelevät isomman, 30 hehtaarin kokoisen poroaidan sisällä.
Kuulostaako erilaiselta kuin olit kuvitellut? Leskelät pitävät poroja ympäri vuoden poroaidassa. Se on epätavallinen tapa pitää poroja, sillä yleensä eläimet ovat suurimman osan vuodesta luonnonlaitumilla, ja ne kootaan yhteen vain kesällä ja syksyllä. Kesällä ovat vasanmerkitykset, jolloin alkukesästä syntyneet vasat saavat korvamerkin, ja syksyllä pidetään poroerotukset, jolloin erotetaan teuraaksi menevät porot muista.
Tavallisesti molempia tapahtumia varten paliskunnan eli palkisen porot pitää etsiä metsästä ja sitten ajaa samaan paikkaan esimerkiksi mönkijöiden avulla. Ympärivuotisen poroaidan ansiosta Leskelän veljesten ei tarvitse ajaa porojaan metsästä kotiin.
"Ajattelimme kokeilla aitaa ainakin vuoden pari. Porohomma on meillä niin pientä, että olisi kova työ ajaa yksittäisiä poroja kotiin sadankin kilometrin päästä", Seppo sanoo.
Koska Leskelät pitävät porojaan aidassa, he merkitsevät vasat itse, eivätkä heidän poronsa ole mukana Kiimingin paliskunnan yhteisessä vasanmerkityksessä. Tapahtuma on heilläkin samanlainen mutta pienempi, ja he ovat toki mukana auttamassa myös paliskunnan omassa merkityksessä. Leskelöiden poroja on käsittelyaitauksessa noin 40, joskaan kaikki eivät ole paikalla. Yleensä Kiimingin paliskunnan alueella merkitään yhteensä noin 200-300 poroa.
Poromies ei mielellään kerro tarkasti porojensa lukumäärää, mutta yhteensä Leskelöillä on poroja alle 80 mieheen. Se on harrastelijan määrä, eikä se riitä valtion porotukeen.
Harrastusluontoisesti Leskelät poronhoitoa tekevätkin, kuten suuri osa poronomistajista lähialueella. Koko Kiimingin ja läheisen Kollajan paliskunnan alueella on vain muutama, joka saa elantonsa porotaloudesta.
"Mieluummin sitä pitää poroja eläkepäivillään kuin istuu ABC:llä vahtaamassa", Veli-Pekka toteaa.
"Ei tämä rahallisesti kannattavaa ole. Pitää olla metsää, jotta saa leivän."
Yleensä porot syövät luonnonlaitumilla, ja jos niitä ruokitaan, niitä ruokitaan lähinnä talvella. Leskelät kuitenkin ruokkivat porojaan ympäri vuoden. Veli-Pekan mukaan yksi rehulava maksaa 300 euroa ja kaurasäkki 180. Joka kuukausi pitää tulla tili, jotta poroille riittää ruokaa.
Joh joh joh. Leskelät hakevat valmiiksi numerolappuja. Pian päästään aloittamaan työt.
Paikalle ajavat avuksi Mikko Vehkaoja ja tämän tytär Piia Kokko. Vehkaoja on ollut edellisiltana kahteen asti yöllä merkitsemässä vasoja isommassa Kollajan paliskunnan tapahtumassa.
"Siellä oli 120 vasaa", Vehkaoja toimittaa Sepolle.
Poroja on merkitty edellisiltana sen verran kuin niitä on saatu kokoon. Vasanmerkinnät jatkuvat taas lähiaikoina, kun poroja saadaan tarpeeksi paikalle.
Nyt alkavat kuitenkin Leskelöiden vasanmerkinnät. Ensin vasat pitää kilipukoija eli laittaa niille numerolaput, jotka auttavat tunnistamisessa. Kilipukointi tehdään käsittelyaitauksen yhteydessä vieläkin pienemmässä aidassa, kirnussa.
Porukka menee käsittelyaitaukseen ja pystyttää sinne paaluilla ja nauloilla kankaan, niin sanotun säkin. Sen on tarkoitus erottaa jo käsitellyt ja käsittelemättömät porot toisistaan.
Röh röh, rah rah. Vasat ja emät kävelevät ympäriinsä. Joku pötköttelee rennosti mättäällä.
"Minäpä kokeilen, lähtevätkö ne", Seppo sanoo.
Hän levittää kätensä ja alkaa kävellä porojen takana. Kauniissa jonossa röhkien osa poroista juoksee kirnuun. Poronhoitoporukka menee sisälle ja sulkee pikkuaitauksen oven perässään.
Kirnussa on tiivistä. Yksi poroista nousee aitaa vasten, mutta Veli-Pekka toruu sitä. Osa ottaa rauhallisesti ja löytää syötävää maasta.
Seppo antaa vasan hetken kävellä emän vierellä ja nappaa sen sitten syliin. Emä väistää parilla juoksuaskeleella. Vasa hieman pyristelee Sepon sylissä, kun Eemeli laittaa lapun kaulaan.
Kun tämän erän vasat on kilipukoitu, ne päästetään takaisin käsittelyaitaukseen, säkin toiselle puolelle. Lisää poroja ryntää pienempään aitaukseen.
Poroja käsitellään pienissä erissä, jottei niitä jouduttaisi kovin pahasti kiusaamaan.
"Ennen vanhaan hommat oli kepulimmisti tehty, ja silloin pienimpiä vasoja tallautui jalkoihin", Vehkaoja toteaa.
Numero 22:n jälkeen kaikki vasat ovat saaneet laput. Ne kävelevät ympäriinsä kaulassaan numerolappu, joka on melkein yhtä iso kuin vasa itse.
"Oliko eilen isompia vasoja?" Seppo kysyy.
"Eipä kyllä. Nämä ovat samankokoisia tai ehkä vähän isompiakin", Vehkaoja sanoo.
Seuraa vaihe, jossa pitää olla hyvin tarkkana. Jos nyt tekee virheen, poro voi päätyä väärän omistajan merkkiin.
Porot saavat rauhoittua hetken kaarteessa, jotta vasat voivat etsiä emänsä. Veli-Pekka istahtaa kivelle aitauksen keskelle tarkkailemaan.
Tarkoitus on katsoa, minkä numeroinen vasa seuraa mitäkin emää. Vehkaoja piirtää muistiin emän merkin ja vasan numeron, jotta vasalle osattaisiin myöhemmin tehdä sama merkki kuin emällä. Seppo Leskelä, Eemeli Leskelä ja Piia Kokko tarkkailevat poroja käsittelyaitauksen laidoilla.
Vasat ja emät ääntelevät, kun ne juoksentelevat ja käveleskelevät ympäri aitausta. Joh joh. Kömpelöt, pitkäkoipiset vasat näyttävät suloisilta. Jos emä on pahasti hukassa ja tulee hätä, ne tuntuvat ääntelevän vieläkin enemmän. Veli-Pekka kertoo, että vasa ja emä löytävät toisensa äänen avulla.
"Emä tunnistaa vielä paremmin vasan äänen kuin vasa emän", hän sanoo.
"Ei kävellä paljoa, ollaan rauhassa nyt", Vehkaoja ohjeistaa.
Osa vasoista hakeutuu onnellisina emänsä vasemmalle puolelle kävelemään, osa taas pistää pötkölleen maahan. Varsinkin aitauksessa olevan traktorin alla on mieluisa paikka.
Aikuisen naarasporon eli vaatimen vierellä kävelevät vasat on helppo tunnistaa juuri sen vaatimen vasoiksi. Harjaantunut silmä näkee emän korvamerkin jo kaukaa, vaikka ulkopuolinen ei mitään merkkiä edes huomaa.
Porukka alkaa huudella numeroita.
"Yhdeksäntoista, viisitoista Sepon merkille."
"Missä on kymppi?"
"Onko se varmasti emässä?"
Yleensä vasanmerkitykset tehdään illalla ja yöllä, jolloin on viileämpi ilma ja vasat hakeutuvat helpommin emänsä luo syömään. Leskelät ovat valinneet ajankohdaksi aamupäivän. Työ sujuu kohtuullisen hyvin lämpimästä säästä huolimatta.
"Mitä vielä puuttuu?"
"Alle kympin numeroisia ei tarvitse enää etsiä."
Osa vasoista pötköttelee liian rauhallisesti. Seppo nostelee niitä kohteliaasti ylös.
"Nouskaahan siitä."
Piia päättää kannustaa yhtä vasaa etsimään emäänsä. Hän ottaa sitä jaloista kiinni ja kääntää varoen selälleen.
"Alahan huutaa äitiä apuun, äiti
tulee apuun", Piia sanoo lempeästi.
Kun hän päästää vasan irti, se alkaa heti huutaa ja hakeutuu emänsä luo turvaan.
Viimein kaikki vasat ovat löytäneet emänsä. Enää on jäljellä kaikkein brutaalein vaihe eli itse merkitseminen. Suurin työ alkaa kuitenkin olla jo ohi.
Ennen loppuhuipentumaa seuraa kahvitauko nuotion äärellä. Miehet ja Piia Kokko syövät eväsleipiä ja kertovat kokemuksiaan susista, jotka ovat tappaneet satoja poroja. Ne saattavat jättää poron henkiin mutta syödä vain paistit päältä. Myös ilvekset, karhut ja ahmat vievät poroja.
"Nytkin on kuulunut korppien huutoa. Korppihan on poromiehen opas. Pitäisi käydä tuolla kankaalla katsomassa, onko siellä raato", Veli-Pekka sanoo.
Porukka myöntää, että pedot ovat ikävä ongelma.
Myös porotutkija Mauri Niemisen mukaan petovahingot ovat porotalouden suurimpia ongelmia.
"Petokannat ovat lisääntyneet koko poronhoitoalueella", Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksella työskentelevä Nieminen kertoo.
Muita ongelmia ovat erityisesti poronhoidon huono kannattavuus ja laidunten kuluminen. Koska poromäärät ovat olleet liian isoja, luonnonlaitumilla ei enää riitä poroille tarpeeksi syötävää. Porojen talviruokinta onkin lisääntynyt. Ruokinnan myötä porot ovat kesyyntyneet ja jäävät helpommin auton alle tai petojen saaliiksi.
Toisaalta myös ylläpitämisen kustannukset ovat nousseet ja ruokkiminen maksaa. Poronhoidon imago on huono, ja muut elinkeinot suhtautuvat siihen nuivasti.
Mitä etelämpänä poronhoitoaluetta ollaan, sitä useammin poronhoito on lähtökohtaisesti pienimuotoista ja vain harrastuspohjalla. Piia Kokko on eteläisellä poronhoitoalueella erityislaatuinen, koska hän tienaa sillä elantonsa. Hänen mielestään poronhoidolla pystyy - ongelmista huolimatta - jopa kohtuullisen hyvin elättämään itsensä.
"Kyllä minä ainakin olen pärjännyt, vaikka nyt oli pari huonompaa petovuotta. Eilen näytti olevan tosi hyvästi vasoja. Kunhan ne vain säilyisivät, etteivät pedot niitä vie."
Kokon porot ovat talvisin aidassa ruokinnassa, osittain petojen takia ja osittain siksi, että ruokaa ei riitä luonnossa. Vehkaojan mielestä poroja on melkeinpä pakko ruokkia.
"Maailma muuttuu ja metsänkäsittely muuttuu. Metsä rupeaa kasvamaan sitä, mitä poro ei syö."
Pohjoisemmalla poronhoitoalueella on enemmän heitä, joille porotalous on päätulonlähde. Kuitenkin sielläkin harrastajia on paljon, tutkija Niemisen mielestä liikaa. Pohjoisessa poroharrastajien määrän olisi hyvä vähentyä, jotta olisi enemmän tilaa heille, joille porotalous on ammatti.
"Silloin poromäärät pystyttäisiin pitämään laitumille sopivina."
Poronomistajien määrä onkin viime aikoina vähentynyt. Vastaavasti yhdellä omistajalla taas on entistä enemmän poroja. "Oikeaan suuntaan mennään", Nieminen sanoo.
Pohjoinen ja eteläinen poronhoitoalue eroavat toisistaan muutenkin kuin vain ammattilaisten määrän suhteen. Paliskunnat ovat pohjoisessa isompia ja poronhoito usein koko perheen työtä. Kun Ylikiimingissä merkityksissä voi olla 300 poroa, pohjoisessa niitä voi olla 2 000.
Muuten vasanmerkitystapahtuma on melko samanlainen niin pohjoisessa kuin etelässäkin, porukka pohtii. Toki käytännöt vaihtelevat jonkin verran.
"Pohjoisessa saattaa olla koko perhe mukana merkityksissä. Siellä käytetään aika paljon suopunkia kiinni ottamiseen. Täällä otetaan käsin tai käytetään vimpaa", Veli-Pekka pohtii.
Vimpa on eräänlaisen kepin kärkeen kiinnitetty silmukka.
Metsässä käsittelyaitauksen ulkopuolella jolkottaa poro, jonka turkki on riekaleinen. Tähän aikaan vuodesta porojen turkki vaihtuu muutenkin, mutta tämän poron turkki on ollut samanlainen ympäri vuoden.
"Se on hirvikärpästen repimä", Kokko kertoo.
Vehkaojan mielestä on turha väittää, ettei Ouluunkin levinnyt hirvikärpänen olisi poroille haitaksi.
"Kärpänen menee nahan sisään, ja poro kynsii karvat itseltään. Se joutuu olemaan talven ilman talvikarvaa."
Vihdoin päästään merkityshommiin. Vehkaoja ottaa puukon valmiiksi. Osa poroista ohjataan taas pieneen kirnuaitaukseen. Kokko nappaa yhden vasan kiinni ja pitelee sitä leuasta ja takavartalosta, jotta ote olisi mahdollisimman tukeva.
Vasa potkii voimalla sylissä, onhan kiinni oleminen vähän epämiellyttävää. Vehkaoja katsoo kansiosta merkin ja sivaltaa puukolla vasan vasemman korvan poikki ja oikeaan kolme pykälää. Se on Sepon merkki.
Kokko päästää vasan irti, ja se juoksee saman tien takaisin emän luo.
Merkki tehdään korvaan, koska siinä se pysyy parhaiten muuttumattomana. Jos se tehtäisiin turkkiin, se ei säilyisi.
Vaikka merkitseminen näyttääkin vähän raa’alta, Veli-Pekka kertoo, ettei poroon juurikaan satu.
"Rustossa on vain vähän tuntoa."
Vasa toisensa jälkeen saa merkin korvaansa ja pääsee takaisin emänsä suojiin. Numerolaput otetaan pois.
Vaalea vasa katselee silmät suurina ympärilleen, ehkä vähän hämmentyneenä. Muutama tumma veripisara valuu turkille.
Kun kaikki kirnussa olevat porot on merkitty, porukka päästää ne kokonaan pois käsittelyaitauksesta. Osa juoksee suoraan metsään, osa taas jää käsittelyaidan ulkopuolelle pötköttelemään ja käveleskelemään. Jälleen kuuluu poronkellon kilinää ja pientä ääntelyä. Joh.
Muutaman poroerän jälkeen käsittelyaita on tyhjä. Merkitys on tältä kerralta valmis.
Vielä jokunen Leskelöiden poro on vailla merkkiä, koska niitä ei saatu aamulla houkuteltua käsittelyaitaukseen. Ne pitää merkitä myöhemmin. Seppo Leskelä voi nyt levähtää hetken ennen kuin kutsu käy Kiimingin paliskunnan yhteiseen vasanmerkitykseen.
Leskelät katselevat kansiosta, montako vasaa laitettiin kenenkin merkkiin. Lopullinen tulos jääköön salaisuudeksi, sillä sen kysyminen on sama kuin pankkitilin saldoa tiedustelisi.
"Ainahan se olisi parempi, mitä enemmän vasoja on, mutta näin minä olin arvellutkin", Seppo kommentoi.
Mikon puhelin pirisee. Paliskunnan poronmerkitykset jatkuvat pian. Mikkoa tarvitaan, koska hänen on määrä tuoda säkkejä mukanaan.
"Minäpä jatkan tästä matkaa", hän sanoo ja lähtee ajamaan kuoppaista metsätietä kohti seuraavaa paikkaa.
Artikkelin lähde Kaleva