Kirjapinot kasvoivat kohti korkeuksia
70 vuotta täyttävä oululainen sanoo.
Kai Nevala teksti // Teija Soini kuva
Urheiluaiheiset kirjat kohoavat kuin vuoristoina pienen laakson ympärillä. Rajakylässä sijaitsevan rivitalon kulmahuone ei ole neliömäärältään suuri, mutta niteitä on tuhansia.
Vuonna 2013 yksi hyllyistä alkoi uhkaavasti kääntyä, mutta vyörymä saatiin vältettyä pienellä tukitoimenpiteellä.
Lehdet ovat siististi niputettuna. Yleisurheilun raamatun Track & Fieldin kaikki numerot seitsemän vuosikymmenen ajalta, brittiläinen Athletics Weekly, saksalainen Leichtathletik sekä tietenkin rakas kotimainen Juoksija... muun muassa.
– Yleisurheilun kirjastona tämä on uskoakseni yksi täydellisimmistä Suomessa, Matti Hannus sanoo kuin ohimennen.
Kuten monilla luovilla ihmisillä, materiaalin paljous ei estä löytämästä tarvittavaa tietoa. Huoneen oikeassa nurkassa lepää tietokone näyttöineen.
Näppäimistö on vedettynä piiloon, mutta ei ole syytä epäillä etteikö sille ole ollut käyttöä, sillä todisteet ovat kiistattomat.
70 vuotta maanantaina täyttävä Hannus on suomalaisen urheilukirjoittamisen legenda. Oululaisen merkittävin jälki maamme urheiluun lepää hänen 30 kirjassaan.
Juoksija-lehden päätoimittaja Tapio Pekola sai vuonna 1973 kyselyn Yhdysvalloista. Kuka voisi kynäillä kirjan tästä ihmeellisestä ilmiöstä, suomalaisesta kestävyysjuoksusta?
Pekola tiesi heti, että nuori oululainen opettaja, englantilaisen filologian kandidaatti ja pitelemätön juoksuintoilija Matti Hannus on oikea mies tehtävään.
Hannus takoi nuoruuden vimmassaan ja huolettomuudessaan Erika-kirjoituskoneensa näppäimiä Tuiran uimarannan nurmikolla kesälomansa ajan. Vaikka kirjoittaja ei sitä silloin tiennyt, esikoisteos Finnish Running Secrets oli vain ensimmäinen kilometri vuosikymmeniä kestävällä maratonilla.
– Sen jälkeen se oli yhtä menoa, Hannus muotoilee.
Montrealin olympialaisissa 1976 oululainen näki aitiopaikalta Lasse Virénin kultamitalijuoksut. Hannus nukkui vain kolmesta viiteen tuntiin yössä ja kirjoitti lähes koko ajan. Kun hän palasi kotiin, Montrealin olympiakirjan käsikirjoitus oli jo lähes valmis.
Arvostelut olivat nihkeää Hesaria vaille ylistävät. Kirjaa myytiin toistakymmentä tuhatta kappaletta.
– Minulla oli koko ajan ajatus, että olen täysin väärä henkilö opettajaksi. Minulla on kolme intohimoa: lukeminen, kirjoittaminen ja urheilu. Haluan olla vapaa.
Vuonna 1977 Hannus hyppäsi jääkylmään avantoon, mutta sai vapautensa. Sen jälkeen hän on elättänyt itsensä unelmaansa toteuttaen: kirjoittamalla urheilusta.
Ilman itsekuria ei ole vapautta.
Miten kirjat syntyivät?
Aamuherätyksen jälkeen Hannus siirtyi työhuoneeseen ja kirjoitti muutaman tunnin ajan. Sitten hän kävi lenkillä – juoksemassa, hiihtämässä tai kävelemässä – ja palasi usein pari ideaa rikkaampana takaisin. Sitten kodissa kuului taas näppäimistön määrätietoinen pauke.
Hannuksen tyyli on hyvin tunnistettava. Tekstin lennokkuus on paikoin lähestynyt kaunokirjallista ilmaisua.
– Näin minulle on alusta lähtien sanottu. Ehkä pohja on siinä, että olen lukenut valtavan määrän urheiluaiheisia tekstejä. Varsinkin Martti Jukolan vuonna 1956 ilmestynyt Huippu-urheilun historia on vaikuttanut minuun.
Hannuksen kohdalla on mahdotonta sanoa, milloin kirjoittaminen on ollut työtä, milloin harrastusta. Tämäkin onnekkuus on pitänyt ansaita.
– Valtava innostus on ollut kaiken kantava voima.
Ilman istumalihaksia ei ole tekstiä.
Seitsemänkymppinen mies on silminnähden edelleen hyvässä kunnossa. Liikunta on aina ollut hyvä vastapaino kirjoittamiselle.
Aikoinaan liikunta oli urheilua, sillä Hannus pystyi pinkaisemaan 100 metriä aikaan 11,5 ja 800 metriä 2.00,5.
Koko Suomi juoksi. Ei hölkännyt leppoisasti vaan kirjaimellisesti juoksi.
– Silloin kilpailuja ja urheilijoita oli tuhoton määrä. Muistan, kuinka Oulun alueella saattoi yhdellä viikolla olla viisi piirikunnallista kilpailua.
Myöhemmin Hannuksen skaala laajeni aina maratoniin asti: kolme tuntia alittui ajalla 2.58.29.
Juuri juoksulajit ovat olleet kirjoittajan suuri rakkaus. Löytyykö niistä vielä joku lempilapsi?
– Jos veitsi kurkulla pakotetaan sanomaan, niin 800 metriä ja 1 500 metriä. Niissä tarvitaan kaikkia mahdollisia juoksijan ominaisuuksia: nopeutta, kestävyyttä, kimmoisuutta, irtonaisuutta, taktista päätä... Se on jotenkin jännä tilanne, kun yksi kierros on menty, kello kilkattaa ja toinen kierros on jäljellä.
Yleisurheilu ja urheilu ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet ihmeelliseksi silpuksi, kun lajeja ja kilpailuja on mielettömästi. Suomi ei ole pitkiin aikoihin ollut juoksun suurvalta, mutta Hannus on saanut vielä 2000-luvulla omat voimakkaan liikutuksen hetkensä.
– Janne Holménin ja Jukka Keskisalon Euroopan mestaruudet olivat jopa sytyttävämpiä kuin Virénin voitot. Aikoinaan kaikki oli kuin itsestään selvää, nämä tulivat yllätyksenä.
Internetistä löytynyt selostus vei Matti Hannuksen kuusi vuosikymmentä taaksepäin lapsuuteensa Rantakatu 5:een. Pekka Tiilikaisen kiihkeän rouhea ääni kertoi, kuinka Voitto Hellstén juoksi Melbournen olympialaisissa pronssia 400 metrillä.
Siitä hetkestä tämä kaikki lähti, Hannus tajusi.
Seuraavana kesänä oululaispojan sisällä muljahti taas, kun Salsola, Salonen ja Vuorisalo – legendaariset kolme Olavia – juoksivat Turussa 1 500 metrin maailmanennätyksen alle. 52 vuotta myöhemmin Hannus kirjoitti Olaveihin Suomi luotti -teoksensa.
45 vuoden aikana oululainen on kirjoittanut yleisurheilusta todennäköisesti enemmän kuin kukaan muu Suomessa.
Nyt Hannus on virallisesti eläkkeellä, mutta Juoksija-lehden terävät kolumnit jatkuvat yleisön pyynnöstä, samoin kirjoitukset Hiihto-lehteen. Olaveihin Suomi luotti on hänen viimeinen kirjansa.
Ainakin toistaiseksi.
Kenties joku elämäkerta tai muistelmat omasta elämästä urheilun ja kirjoittamisen parissa, hän mainitsee.
Innostus on yhä olemassa.
”Jos veitsi kurkulla pakotetaan sanomaan, niin 800 metriä ja 1 500 metriä. Niissä tarvitaan kaikkia mahdollisia juoksijan ominaisuuksia: nopeutta, kestävyyttä, kimmoisuutta, irtonaisuutta, taktista päätä...”
Matti Hannuksen kirjoista
syntyy kaksi massiivista pinoa. Mikä kirjoista on itselle
kaikkein tärkein? – Niitä on niin monta, etten osaa sanoa.
Artikkelin lähde Kaleva 17.12.2017.