Spottivalon valaisema maailma

Katri Rauanjoki

lukemisto@kaleva.fi

Minä elän valosta. Marraskuun ankeudessa valotaiteellinen festivaali Lumo voisi puolestani kestää koko talvikauden eli lokakuun alusta maaliskuun loppuun ja se voisi olla pakollinen osallistumiskohde jokaiselle kaupunkialueen korttelille. Lisäksi vinkkinä Oulun Energialle, että sähkölaitoksen jännitepylvästön vaihtuva väritys oli niin hieno urban industrial -teos, että sen soisi tulevan pysyväksi vaikka ihan yhtiön rahoittamana.

Alexander Reichsteinin kolmiulotteisilla uv-maalatuilla hahmoilla luoma They Were Here Leevi Madetojan puistossa Kulttuuritalo Valveen takana oli upea kokemus paitsi hahmojen ja äänimaailman yhteistyönä, mutta myös niitä seuraavan ihmispaljouden takia.

Reichsteinin toinen teos, Metamorphoses, Pohjois-Pohjanmaan museon edustalla, esitti kasvutarinan toukasta perhokseksi mutta samalla toi katsojalle kokemuksen ihan uuden lajin tutkimisesta. Erityisesti äänimaailma teki tästä teoksesta valloittavan.

Ystäväni totesi, että nyt Oulu näyttää parastaan. Viimeiset puoli vuotta ulkomailla asuneena hän mietti, onko täällä tapahtunut joku muutos, vai huomaako hän vain häppeningit helpommin, kun asioihin on vähän etäisyyttä. Tulimme siihen tulokseen, että kyllä Oulussa tapahtuu ja on tapahtunut aina. Työ ja pimeä vain vievät voimat lähteä. Siksi on tärkeää, että taide tulee ihmisen luo.

Valopatsaat ja ääni-installaatiot käväisi nauttimassa suuri joukko väkeä, joita ei saisi taidemuseoon millään mainoksella. On hienoa, että nautinnon ja impulssit saattoi tuoda rauhassa kaupunkiympäristöön. Taideteoksiin ei ollut koskettu tai niitä vandalisoitu. Humalassa örisevät hajottajat ja rääväsuinen nuoriso loistivat poissaolollaan. Teinit kiersivät patsaita rauhassa ja napsien kuvia instaan.

Onko niin, että Lumo on astunut jonkin tärkeän rajan yli? Onko se tuonut tarpeellista kauneutta arkipäivään, erottelematta yleisöään? Aika usein kulttuuri nimittäin jakaa ihmiset leireihin: Pääsylipuilla on helppo brassailla omassa pikku piirissään, oli sitten kyse Savonlinnan oopperajuhlien kokeellinen ensiesitys tai ensi kesän Bättre Folk. Me luomme kulttuurin kulutuksen valinnoillamme itsellemme laumoja.

Ihmisen biologiaan kuuluu haluta osaksi pientä yhteisöä. Siksi nuoriso haluaa olla erilaisia kuin vanhempansa, erilaisia kuin suurin osa nuorista, muttei erilaisia kuin kukaan muu. Yksin spotissa on pelottavaa. Mutta kymmenen pikku goottia on hyvä alku, samoin pikkukaupungin ainoan jazzklubin kantaväki. Me nautimme samanlaisuudesta näiden erilaisten kanssa.

Ongelma saattaa olla, että jos varjelemme liikaa omaa laumaamme ja sen edustamaa kulttuurin osaa, se näivettyy.

Taide lannoittaa itseään kosketuksissa toiseen taidemuotoon, virkistyy kokeiluista, joista puristit eivät innostu. Tällaista sekoitusta ovat Oulussa jo pitkään harjoittaneet vaikkapa Jojo – Oulun tanssin keskus tai Huutajat. Festivaalienkin saralla on saatu nauttia yleisöä innostavasta ohjelmistosta vaikkapa Lasten ja nuorten teatterifestareiden ja Musiikkivideofestareiden aikaan. Kaiken yllä tietysti loistaa oululaisen ihanan hulluuden pyhä ilmakitara, joka yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa.

Kun ajattelen ihailemiani ihmisiä millä elämän alueella tahansa, heistä korostuu kaksi merkittävää piirrettä: Ensinnäkin he ovat aidosti omintakeisia ja haistattavat kukkasen kaikille rajoittaville määritelmille. Ja toiseksi, he ovat valmiita tekemään töitä kehittyäkseen jatkuvasti. Sellainen ihminen, taiteilija tai roskakuski, haluaa olla paras mahdollinen työssään. Häntä ei myöskään haittaa altistua arvioinnille tai joutua kasvokkain työnsä kohteen kanssa. Hän sanoo, että tässä minä olen, tässä on minun panokseni.

On varmasti joku sanonut, että mitä sitä tuollaisia valokaloja tekemään. Mitä se sellainen Les Luminéoles tarkoittaa ja rahantuhlausta on kuitenkin. Mutta sitten tulee yö, jolloin kalat lentävät ääneti ja sadat ihmissydämet jättävät lyönnin väliin. Heille on tullut kauneus, ihan liki. Eikä kenenkään tarvitse kysyä sellaisen arvoa.

Kirjoittaja on oululainen äiti, opettaja ja kirjoittaja. Päivätyökseen hän pystypainii todellisuuden kanssa. Lea Remes

Artikkelin lähde Kaleva 04.12.2016.