– Tunteiden välittäminen on tärkeintä myös lavastus-suunnittelijan työssä, hän sanoo.
Eeva Kauppinen, tekstit
Pekka Peura, kuva
Toiviainen vieraili Oulussa lavastamassa Kainuussa kasvaneen kirjailijan Mikko-Pekka Heikkisen romaaniin perustuvan näytelmän, jossa liikutaan Lapissa, Enontekiön ja Muonion korkeuksilla.
Poliittinen pakkanen kiristyy näytelmän kunnanjohtajan Katja Karhuvuoman ympärillä. Lisäksi etelän tulokasta painaa arktinen kaamos.
– Mietin, millä tavalla saisin maiseman lumiseksi, Sattva-Hanna Toiviainen kertoo.
– Lumella on niin monta eri ilmenemismuotoa. Se voi olla napakkaa, kovaa, jäistä, pehmyttä. Ensin törmäsin ajatukseen, että koko maisema olisi tyynyä. Sitten se muuttui lumipeitteeksi.
Lumen taju ja käsityön leima todella tuntuvat Mika Ryynäsen upeasti valaisemassa näyttämöteoksessa. Näin suuri kangaslavastus on harvinaista herkkua. Karvat nietosten reunalla näyttävät pyryltä tai jäiseltä pitsiltä.
– Tarinassa oli aluksi ehkä enemmän villiä erämaaluontoa. Oli puhetta riekoista, ahmoista ja poroista, miten ne selviytyvät siitä lumesta. Lumihan on myös semmoista, johon piiloudutaan, lavastussuunnittelija pohtii.
– Ajatuksena oli, että lavastus olisi yllätyksellinen. Se oli yhteinen tyylilajipäätös, ettei haluta seiniä, ovia ja ikkunoita tulla sisään ja ulos. Kaikki tapahtuu maisemassa. Jos jotain tulee esiin, se tulee maisemasta.
Uskomusten mukaan ihminen voi joutua metsänpeittoon esimerkiksi metsänhaltijan tai harakan viemänä. Sattva-Hanna Toiviaisen lavastus kietoo Katjan ja hänen puolisonsa Aslan kuvaannollisesti lumenpeittoon.
Sattva-Hanna Toiviaisen harvinainen etunimi viittaa sanskriitin bodhisattva-sanaan. Nimi löytyy merkittävien suomalaisten elokuvalavastajien listalta Pentti Valkeasuon ja Aki Kaurismäen luottolavastajan Markku Pätilän seurasta.
– En tiedä, kuka sen listan on laatinut, Sattva-Hanna Toiviainen naurahtaa.
– Elokuvalavastaminen on erittäin merkittävä osa identiteettiäni. Olen todella iloinen, että saan sitä ammattia edelleenkin harjoittaa.
Mutta työ puheteatterissa innostaisi myöskin.
– Se tuntuu kiinnostavalta ja houkuttelevalta. Mutta minulla ei ole jalkaa minkään teatterin oven välissä, enkä ole sosiaalinen minglaaja. Huolimatta siitä, että olen pienestä pitäen ollut itse teatteria tekemässä, ja siitä, että minulla on tosi paljon teatterintekijöitä ystävinä Helsingissä: lavastajia, pukusuunnittelijoita, ohjaajia, valosuunnittelijoita. Heidän silmissään olen kuitenkin elokuvalavastaja.
Oulun kaupunginteatterin Jääräpäätä Sattva-Hanna Toiviainen pitää mahtavana tilaisuutena.
– Ryhmätyö ja yhdessä tekeminen ovat minulle tosi tärkeitä. Että on ideoiden myrskyä, innostusta, intuitiota, toisella lailla ymmärtämistä. Taiteen tekemisessä ja ihmisten välisessä kommunikaatiossa on kiinnostavaa mahdollisuus siihen, että käsitetään väärin, ja sitä reittiä syntyy jotain hauskaa tai yllättävää.
Toiviaisen mielestä myös lavastussuunnitelijan työssä tärkeintä on tunteiden välittäminen.
– Kun luen käsikirjoituksen, kirjoitan aina sivuun, jos olen vaikka liikuttunut tai nauran jossain kohtaa. Jos minulla tapahtuu jotain tunteessa. Kun sitten työstän kyseistä kohtausta, yritän hersyttää tai kohottaa sitä, että katsojallekin tulisi havahtumisen hetki.
Sattva-Hanna Toiviainen kääri Oulun kaupunginteatterin
suuren näyttämön
Artikkelin lähde Kaleva 10.12.2016.