Hauraampi ei pärjää työelämässä

Psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohanni on huolissaan Pohjois-Suomen psykiatripulasta. Tilannetta helpottaakseen hän oli perustamassa
kiertävää psykiatrian professuuria pohjoiseen.

70 vuotta

Anna Kilponen

Kun Oulun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohanni vastaa puhelimeen Saksan Münchenistä, taustalla ääntelee kaksivuotias pojanpoika. Isohanni on tullut tapaamaan poikansa perhettä, mutta tällä kertaa hän ei ole liikkeellä pelkästään isoisän roolissa.

Isohanni työskentelee yhä osa-aikaisesti. Hän tekee tutkijoineen tieteellistä yhteistyötä Münchenin Ludwig-Maximilian-yliopiston kanssa. Vaikeisiin mielenterveysongelmiin perehtynyt tutkija onkin nyt alkulähteillään, sillä Münchenissä toimi aikoinaan myös skitsofreniatutkimuksen isä Emil Kraepelin.

Tutkimusyhteistyössä selvitellään muun muassa psykoosin kaltaisten vaikeiden mielenterveysongelmien syitä, niiden varhaista toteamista, lääkehoitoa sekä sitä, voiko liikunta parantaa tai lieventää oireita.

Isohannin keskeinen tutkimuskohde on psykoosi. Uransa hän on tehnyt pääosin Pohjois-Suomen kahden syntymäkohorttitutkimuksen parissa. Kyseisissä tutkimuksissa vuosina 1966 ja 1985–1986 syntyneiden terveyttä on seurattu lapsesta saakka. Vastaavaa pitkäaikaisseurantaa ei ole tehty missään muualla maailmassa.

– Ongelmana on ollut seurantojen lyhyys eli ei esimerkiksi tiedetä, mitä potilaalle tapahtuu 30 vuoden jälkeen. Meillä on seurattu potilaita jopa 50 vuotta, kun usein seurannat ovat kahdesta viiteen vuotta, Isohanni toteaa.

Psykoosipotilaiden hoitotulokset ovat hänen mukaansa nykyään usein rajallisia, vaikka lääkkeet ovat paremmin siedettyjä.

– Se johtunee siitä, että nykyisin ei ole enää helppoa työtä. Eiväthän terveetkään tahdo jaksaa töissä. Aikaisemmin masennus- ja psykoosipotilaat saatiin kuntoutettua aika hyvin, sillä he saivat helpommin töitä. Hauraat ja herkät eivät enää pärjää työelämässä.

Isohannin mukaan 90 prosenttia psykoosipotilaista on poissa työelämästä, vaikka voisivat olla työkykyisiä.

Kannuksessa varttunut Matti Isohanni on yksinhuoltajaäidin viidestä lapsesta vanhin. Elämä oli vaatimatonta, ja oppikouluun hän pääsi vapaaoppilaspaikalla.

– Kyllä sitä pärjäiltiin. Pienessä kyläyhteisössä huolehdittiin toisista: naapurit toivat lämmintä leipää ja maitoa.

Lääketieteen opinnot hän aloitti vuonna 1965 Oulun yliopistossa 49 muun opiskelijan kanssa. Isohanni sanoo arvostavansa suomalaista koulujärjestelmää, joka tarjoaa tasapuolisesti koulutuspaikan erilaisista olosuhteista lähteneille.

– Meidänkin kurssilta valtaosa oli maanviljelijöiden ja duunareiden lapsia. Kurssilta valmistui professoreita ja ylilääkäreitä pilvin pimein. Tapaamme yhä parin vuoden välein.

Lääketieteen opiskelu oli tuolloin henkilökohtaista, sillä kurssit olivat pieniä.

– Jos oli sorminäppäryyttä ja innokkuutta, pääsi leikkaaman umpisuolia. Minäkin olin koko ajan osa-aikatyössä kolmannen ja neljännen vuoden jälkeen.

Erityisen harmissaan Isohanni on Pohjois-Suomen psykiatripulasta, sillä huomattavan moni Oulusta valmistunut valuu töihin etelään.

– Pohjois-Suomen psykiatrikunta on iäkästä. Jos mitään ei tehdä, psykiatrien määrä vähenee. Viimeisenä virkatoimenani perustin kiertävän professuurin, joka tarjoaa paikallista psykiatrian koulutusta ympäri Pohjois-Suomea. Toivomme, että tämä tehostaisi psykiatrian koulutusta ja toisi pysyvyyttä alueellemme.

Täysipäiväiseksi eläkeläiseksi Isohanni ei ole malttanut heittäytyä, sillä virtaa riittää. Terveyden ehdoilla mennään, hän tuumii.

– Syksyllä voitin korkeakoulujen golfmestaruuden. Kun ruumis rappeutuu, niin onhan se hyvä, että ainakin joku homma menee nousujohteisesti.

fakta