Artikkelin lähde Kaleva
Liisa Laine Kaleva
Oulu Muutama vuosi sitten Anu Soikkeli sai haltuunsa appensa jäämistöön kuuluneen arkun, joka oli täynnä vanhoja kirjeitä.
Arkusta paljastui "vuosisadan rakkaustarina": kaunis, tiivis ja romanttinen kirjeenvaihto sota-ajoista jaksoittain 60-luvulle asti.
Kirjeet veivät mennessään: tarkoitus oli poimia niistä ukin elämäntarina lapsenlapsille, mutta innostuksen puuskassa työ laajeni ja karkasi käsistä. Huomenna Soikkeli väittelee tutkimuksestaan Oulun yliopistossa historian laitoksella.
Appi oli Erkki Koiso-Kanttila, arkkitehti, professori ja Oulun yliopiston rehtori. Mies, jonka ura nivoutuu Suomen lähihistorian merkittäviin tapahtumiin: sota-aikaan, pohjoisimman Suomen jälleenrakentamiseen, hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen ja siihen liittyneeseen koulujen ja vanhainkotien rakentamiseen.
Ouluun hänet liitti yliopisto, sen sijoituspaikan valinta ja myöhemmin työ yliopiston rehtorina ja professorina.
Kirjeenvaihto on käyty hänen nuorikkonsa ja sittemmin vaimonsa Maijaliisan välillä.
Soikkelin tutkimus laajeni henkilökohtaisista kirjeistä työarkistoon ja muihin lähteisiin. Väitös on nimeltään Arkkitehti ja yhteiskunta. Erkki Koiso-Kanttilan (1914-2006) ura funktionalismista rationalismiin.
Se tarkastetaan joulukuun 5. päivä, jolloin melkein päivän tarkkuudella tulee kuluneeksi 100 vuotta Koiso-Kanttilan syntymästä.
"Kun viimeiset vuodet olen leipätyössäni puuhastellut lähinnä lähiötalojen energiakorjausten parissa, on tämä tutkimukseni ollut itselleni henkireikä", toteaa Soikkeli, joka on korjausrakentamisen yliopistonlehtori, arkkitehti ja tekniikan tohtori.
Väitös keskittyy Koiso-Kanttilan uraan, mutta perhe sai tutkimustyön sivutuotteena paljon uutta, henkilökohtaista tietoa ukista.
Koiso-Kanttila tunnettiin aina herrasmiehenä, mutta Soikkelin mielestä on jopa yllättävää, millainen kaunosielu kirjeistä paljastuu. Hän kirjoitti runoja ja olisi harrastanut niitä enemmänkin, jos olisi saanut opettajiltaan siihen rohkaisua.
Nämä olivat kuitenkin sitä mieltä, että tyyli oli liian rohkeaa, jopa "tulenkantajamaista".
Rakkauden kaipuu oli kova ja hän etsi elämänsä muusaa. Ja sellaisen hän löysikin: Helsingin Polilla tansseista. Ja se kolahti heti, molemmin puolin.
"Erkki esitti serenadeja ja toivoi, että Maijaliisa huomaisi, että ne oli osoitettu vain hänelle."
Tapahtumat etenivät vauhdikkaasti. Maijaliisa Soivio ja Erkki Koiso-Kanttila tapasivat 31.3.1941, menivät kihloihin 14.7.1941 ja naimisiin 30.11.1941.
Ensimmäisenä vuosipäivänä nuori aviomies antoi vaimolleen albumin, johon joka juhlapäivä kirjoitti runon.
Ja 1940-luvulla hän kävi jopa Helsingissä studiolla ja äänitti savikiekon rakkaudentunnustuksena Maijaliisalleen.
Perheeseen syntyi viisi poikaa: Panu, Juha, Timo, Jouni ja Kimmo.
"He olivat isä-äiti, sitä he käyttivät kirjeissä. Se oli ikään kuin yksi, kiinni hitsautunut perheenosa. Sitten tulivat lapset. Hän oli hyvin perhekeskeinen", kertoo Soikkeli.
Rakkaus säilyi loppuun saakka.
Kirjeistä välittyy riipaisevaa ajankuvaa. Alkuaikoina sodan jälkeen perheellä oli tiukkaa kuten muillakin.
Vaimo ja lapset seurasivat isää tämän työtehtävissä milloin Karjalaan ja milloin Lappiin. Asuttiin kylmissä parakeissa tai alivuokralaisina.
"Kun Erkki oli Kemissä, eikä perhe ollut sinne vielä muuttanut, Erkki lähetti kaikki ruokakuponkinsa, jotta Maijaliisa sai ruokaa lapsille. Kirjeessä hän kuitenkin pyytää palauttamaan maitokupongit, jotka olivat menneet vahingossa mukana."
"Suomen miehet taistelivat ja kotirintama yritti selviytyä parhaansa mukaan, mutta se unohdetaan usein, että sama porukka otti vastuun myös jälleenrakennuksesta."
Moni on kysynyt, miten voi tutkia niinkin läheistä ihmistä kuin omaa appeaan.
"Tunsin Erkin vain noin 10 vuotta ja senkin lasteni ukkina, herrasmiehenä, joka antoi poskisuudelmat. En tuntenut häntä silloin, kun hän oli työelämässä."
Artikkelin lähde Kaleva