Kaksikymmentäyksi vuotta ja vähän päälle. Lauri Lajusen kausi Oulun yliopiston rehtorina on kattanut melkoisen siivun vuonna 1959 perustetun yliopiston historiasta.
Nykyisistä opiskelijoista monikaan ei varmasti tunne Lajusta muuten kuin rehtorina, mutta saman voi sanoa myös useasta yliopiston työntekijästä. Heille Lajunen on puku päällä tilaisuudesta toiseen kiirehtivä johtaja, joka harrastaa urheilua ja luontokuvausta.
Moniko tietää esimerkiksi, miltä alalta mies rehtoriksi vaihtoi?
Oikea vastaus on kemia, mutta tämä valinta ei ollut aivan itsestään selvä.
Mikä sinusta tulee isona?
"Biologi tai upseeri", vastasi opettajan klassiseen kysymykseen kemian tentin vähemmän loistavin tiedoin selvittänyt lukiolaispoika 1960-luvun lopulla.
"Se on hyvä, sillä kemistiä sinusta ei tule ikinä", kemianopettaja totesi.
"Fysiikan ja kemian opettajani lukiossa pysyi asiassa, eikä innostanut", Lajunen muistelee keskustelua ja vajaan 50 vuoden takaista lukioaikaansa.
Lajunen ei todellakaan aikonut lähteä yliopistoon lukemaan kemiaa.
"Minusta piti tulla biologi", hän kertoo.
Ylioppilaskirjoitusten reaalikokeessakin hän vastasi vain biologian ja historian kysymyksiin.
"Olen aina ollut kiinnostunut luonnosta, erityisesti eläimistä", Lajunen taustoittaa.
Tästä on pitkälti kiittäminen lahtelaisen Launeen yhteislyseon biologian opettajaa Leo Kohosta, jota Lajunen kuvaa erittäin hienoksi, innostavaksi ja kannustavaksi opettajaksi.
Perhoset olivat ensisijainen kiinnostuksen kohde, hyvänä kakkosena tulivat linnut ja kolmas kiehtova aihe oli paleontologia.
"14-19-vuotiaana keräsin reilusti yli tuhannen perhosen kokoelman", Lajunen muistelee.
Samaan aikaan Lajunen kiinnostui valokuvaamisesta, mutta ensimmäisen järjestelmäkameran hän osti vasta 1970-luvun puolimaissa.
"Aloitin luontokuvauksen kuvaamalla perhosia kesällä 1975."
Ylioppilaskirjoitusten ja armeijan jälkeen ammatinvalinnassa oli enää yksi mahdollisuus, ja Lajunen haki Turun yliopistoon lukemaan biologiaa. Pisteet eivät kuitenkaan aivan riittäneet.
Valintakokeesta tuli täydet pisteet, mutta ylioppilaskirjoitusten ja yliopistoon hakemisen välisenä aikana ylioppilaskirjoitusten arvosana-asteikko oli kasvanut neljäportaisesta kuusiportaiseksi, ja jotkin Lajusen kirjoittamat arvosanat muunnettiin valintakoematematiikassa pykälää huonommiksi.
Toinen vaihtoehto kuitenkin tärppäsi, sillä Lajunen oli hakenut myös Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon.
"Tarkoitus oli lukea yksi vuosi kemiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa ja pyrkiä uudelleen opiskelemaan biologiaa", Lajunen kertoo.
"Syksy näytti siltä, ettei minusta kemistiä tule", Lajunen muistelee. Ensimmäisen kemian tentin tulos oli hylätty. Ensimmäisenä opiskelusyksynä tapahtui kuitenkin muutakin.
"Tapasin tulevan vaimoni", Lajunen kertoo.
Marja oli kemian opinnoissaan ehtinyt jo pidemmälle, ja seurustelun jatkuessa vaihto biologian puolelle alkoi askarruttaa. Varsinkin kun näytti siltä, että kevätpuolelle päästessä kemian opitkin alkoivat upota nuoren miehen päähän.
"Minun kemian opiskeluni nopeutui, Marjan hidastui, seurustelulla oli katalysoiva vaikutus", Lajunen lohkaisee kemistislangilla.
"Innostuin niin paljon kemiasta, ettei minulla ollut mitään haluja lähteä vaihtamaan linjaa", Lajunen kuvaa lukuvuoden mittaan tapahtuneen muutoksen.
Vauhtiin päästyään Lajunen ei opinnoissa vitkastellut. Perustutkinto oli valmis vuonna 1974, filosofian lisensiaatin paperit hän sai 1975 ja väitteli tohtoriksi 1976.
Väitöskirjaa vauhditti työnohjaajan vinkki keväällä 1976: Oulussa olisi kemian apulaisprofessuuri avoinna. Lajunen haki sekä virkaa että pätevöitymisaikaa siihen, ja syksyllä olivat edessä väitöstilaisuus ja vastavalitun apulaisprofessorin muutto Ouluun.
Samana syksynä Lajunen lähetti myös terveiset kemianopettajalleen: kemistiksi sittenkin, vieläpä Suomen nuorimpana professuurin vastaanottanut sellainen.
"Ouluun tultiin kääntymään", Lajunen kertoo.
Tarkoitus oli palata Etelä-Suomeen, kunhan sopivia paikkoja olisi tullut haettavaksi.
Toisin kuitenkin kävi - taas. Tutkimustyö pääsi hyvin vahtiin ja Lajunen sai professorin viran Oulusta 1979. Tätä seurasivat myöhemmin kemian laitoksen johtajan sekä luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaanin ja sitten dekaanin tehtävät. Vuosi 1985 kului Floridassa vierailevana professorina.
Työn ohessa Lajunen muun muassa kirjoitti kolme oppikirjaa. Erilaisia luottamustoimiakin alkoi kertyä.
Vuonna 1993 Lajunen oli jo piirtänyt nimensä esisopimukseen toisesta vierailusta Florida State Universityyn, kun kollegat alkoivat ehdotella asettumista ehdokkaaksi rehtorinvaalissa. Alkoi se ura, josta useimmat hänet tuntevat.
Tutkijan uran jättäminen ei ollut helppoa. Aluksi Lajusella oli ajatus viettää rehtorinakin laboratoriossa yksi päivä viikossa, perjantai.
"Ei siitä tullut mitään", hän puuskahtaa.
Tutkimus jäi muutamaan yhteistyöjulkaisuun ja kokooma-artikkeliin.
"Oman tutkimusryhmän ylläpitäminen oli täysi mahdottomuus."
Luottamustehtävien määrä moninkertaistui.
"Ihmisellä on aina aikaa sille, minkä kokee tärkeäksi", Lajunen määrittelee tunnuslauseensa.
Päivät eivät myöskään ole olleet pelkkää opiskelua tai työtä.
"Minulla on aina ollut harrastuksia ja muuta elämää", Lajunen korostaa.
Urheilua hän on harrastanut koko ikänsä, nuorempana muun muassa pesäpalloa, mäkihyppyä ja useita yleisurheilulajeja, varttuneemmalla iällä etenkin hiihtoa ja juoksua.
Myös musiikki on kuulunut elämään. Nuorena Lajunen soitti kitaraa rokkibändissä, mutta sitten kiinnostus siirtyi klassiseen musiikkiin.
"Kuulun siihen harvinaiseen miesporukkaan, joita vaimo ei pakolla vie oopperaan."
Linnut ja valokuvaus palasivat kuvioihin puolenkymmentä vuotta sitten. Alkusysäyksen antoi valinta Hannu Hautala -säätiön hallitukseen, jolloin Lajunen pääsi tutustumaan tähän luonto- ja lintukuvauksen legendaan.
"Innostuin aivan valtavasti uudelleen", hän kuvaa.
Hautalan opastamana Lajunen opetteli erilaisia kuvaustekniikoita ja linnuista kehkeytyi mieluisin kuvausaihe. Tässä auttoivat aiemman lintuharrastuksen opit, kuten lintujen käyttäytymisen tuntemus.
Lintukuvauksessa viehättää sekin, että valmista ei tule koskaan. Aina saa uusia kokemuksia ja aina on otettuna vain toistaiseksi paras kuva.
"Kuvauksen ansiosta luonnossa liikkumisessakin on mielekästä tekemistä", hän lisää.
Lause paljastaa Lajusen yhden luonteenpiirteen: jouten ei osaisi olla. Tämän hän myöntää itsekin: luonnossakin pitää vähintään koko ajan tarkkailla ympäristöä.
"Jälkikäteen olen ajatellut, että olikohan se sittenkin hyvä asia, että minusta tuli kemisti. Nyt työ ja harrastus eivät ole samoja."
Rehtorin tehtävien päättyessä vuodenvaihteessa on edessä askel luonnontieteen ja -tieteilijän suuntaan: hän muuttaa työhuoneensa kemian laitokselle. Vielä on hetki aikaa tutkimukselle ennen eläkepäiviä.
Lintukuvaukseen Lajunen aikoo paneutua entistä suunnitelmallisemmin.
"Pääsee oikeisiin paikkoihin oikealla hetkellä", hän pohtii laajentuvia kuvausmahdollisuuksia.
Mielessä on myös rehtorivuosien kokemusten saaminen kansien väliin. "Ajatus on, että jonkinlaisen kirjan teen."
Kootut puheet kansien välissä sellaisinaan toimivat Lajusen mukaan lähinnä unilääkkeenä, joten tarkoitus olisi koota sadoista kirjoituksista ja puheista aihealueittaisia kokonaisuuksia ja täydentää niitä pohdinnoilla siitä, miten omat mielipiteet ovat asioista vuosien mittaan muuttuneet.
"Esimerkiksi ammattikorkeakouluihin suhtauduin erittäin skeptisesti, mutta nyt näen ne erittäin tärkeänä osaa korkeakoululaitoksen kokonaisuutta", hän kertoo.
Vaikka rehtorius on tarjonnut "kiitettävästi vaikeuksia", Lajunen ei myönnä olevansa katkera mistään vaan kiitollinen siitä, että on saanut tehdä työtä lahjakkaan yliopistoväen kanssa.
"Olen tarttunut niihin tilaisuuksiin, mitä minulle on tarjottu", hän miettii pitkää uraansa tutkimuksen ja hallinnon parissa.
"Ja kun kerran valinnat on tehnyt, on turha haikailla."

Artikkelin lähde Kaleva