Kynällä sotaväen kriisiä päin

Tietokirja
Anssi Sinnemäki: Sota Kentästä ja kasarmista. Paasilinna 2014.

Toimittaja, esseisti ja kustantaja Anssi Sinnemäki on tarttunut Pentti Haanpään kirjailijanuran dramaattisimpaan käänteeseen, asevelvollisuuskokemusten kirjaanviennin Kenttä ja kasarmi (1928) teilaukseen. Kun Haanpäätä on tutkittu varsin paljon, tekijällä pitää olla todella uutta tuotavaksi kokonaiskuvaan.
Sinnemäki väittää, että itsenäisyyden ajan ensimmäistä kirjasotaa on käsitelty yksipuolisesti ja osin väärin: aluksi juhlitun kirjailijan tuomitseminen ei ollut niin vivahteetonta kuin on annettu ymmärtää.
Tähän asti on elänyt käsitys, että joidenkin työväenlehtien ohella ainoana novellikokoelmaa kiitti Uuden Suomen Iltalehden hienostunut kriitikko Huugo Jalkanen. Hän käsitti sen taideteoksena, eivätkä kokoelman jotkut "mauttomuudet" häntä hätkähdyttäneet. Sotaväen olojen kuvausta hän piti totuudellisena.
Tällaisen luutuman syy on se, että ennen Sinnemäkeä kukaan ei ole vaivautunut käymään koko lehtivastaanottoa läpi. Siinä on erotettava varsinaiset arvostelut ja toisaalta kiihtynyt polemiikki etenkin sotilaslehdistössä.
Siinä Haanpään teos, usein edes lukematta, julistettiin kommunistiseksi, maanpuolustuksen vastaiseksi isänmaanpetturuudeksi ja pornografiseksi.
Tämä noudattaa Pekka Tarkan määrittämää kirjasota-asetelmaa, joka on tuttu myöhemmissä kahakoissa Väinö Linnan, Paavo Rintalan ja Hannu Salaman tapausten yhteydessä.
Toinen merkittävä kannanotto tuli V.A. Koskenniemeltä. Tämän arvostelu Pentti Haanpää sotilaskasvatuksemme kuvaajana kokoomuksen Uudessa Aurassa 17.10.1928 on hyvin tasapainotettu luenta akateemiselle runoruhtinaalle vieraasta ympäristöstä (sotilaallisesti hän oli kunnostautunut vain vuoden 1918 kenttäylioikeudessa).
Koskenniemi ei pidä Haanpään teosta armeijan vastaisena, vaan pikemminkin yllykkeenä korjata sotaväessä todella rehottavia epäkohtia.
Tämä maltillinen ja perusteltu kannanotto oli toista verrattuna kirjailija-maalari Viljo Kojon kiihtyneeseen vuodatukseen kokoomuksen viipurilaisessa Karjala-lehdessä. Hän syytti Haanpäätä marxilaiseksi.
Myös kärkikriitikot, Uuden Suomen Rafael Koskimies ja Lauri Viljanen antoivat teoksesta langettavan lausunnon. Kun Haanpää oli luettu tulenkantajiin, Viljasen arvostelu oli partakoneenterä selkään.
Todellinen tikarinisku tuli Olavi Paavolaiselta Tulenkantajat-lehden näytenumerossa.
Kun Sinnemäki on körttipapin poika, hänelle luontevin raamatullisin kuvin Kain Paavolainen tappoi kateudesta Abel Haanpään.
Aseiksi kelpasi piippolalaisen "jätkyys" ja hänen "epäintellekti" mielenlaatunsa. Molemmat ovat perättömiä: Haanpää ei ollut jätkä, vaan talon poika ja monen mielestä Suomen tähän asti älyllisin kirjailija.
Paavolaisen sivallusta on myöhemmin yritetty silitellä, mutta Sinnemäen mukaan sitä ei pidä antaa anteeksi. Se oli katala ja opportunistinen veto, joka tosiasiallisesti lopetti paljon puhutun tulenkantajaliikkeen innovatiivisuuden. Haanpäätä se ei kukistanut.
Tekijän todellinen löytö on lääkintäkapteeni H.G. Haahden väitöskirja Armeija terveydellisenä tekijänä yhteiskunnassa (1928).
Kun sanataideteos aiheutti melkoisen jupakan, väitöskirja vaiettiin kuoliaaksi. Se oli liian raskauttava maanpuolustuskoneistolle, koska sotilaslääkäri osoitti tilastotieteellisesti, että asevelvollisten kuolleisuus oli Suomessa suurempaa kuin missään muualla, josta tilastoaineistoa oli saatavissa.
Ja nämä olivat läpäisseet kutsunnat, joissa kustakin vuosiluokasta karsittiin 40 prosenttia. Tuberkuloosi ja aliravitsemus olivat pääasialliset raakkaussyyt. Sotaväessä kuoltiin vilustumistauteihin, tapaturmiin, simputukseen ja itsemurhiin.
Luvussa Lukumagiaa Sinnemäki on sortunut varsin mekaaniseen taulukointiin kokoelman "dikotomisista vastinpareista".
Kirjallisuudentutkimuksessa nämä jäivät 1960-luvulle, kun oivallettiin, että kirjallisuus ja tilastotiede ovat todellisuuden ääripäitä. Seuraavaksi jouduttiin torjumaan strukturalistiset harhat.
Tekijän johtopäätös, ettei novellikokoelma ole niin yhteiskunnallinen kuin on ymmärretty, tiedetään jo aiemmin: se on vasta Haanpään lähtökuoppa yhteiskunnallisen kirjailijan juoksuradalle.
Korostaakseen tutkimuksensa merkitystä Sinnemäki julistaa Kentälle ja kasarmille armahduksen. Minusta se on rehabilitoitu ajat sitten, viimeistään Vesa Karosen Haanpää-elämäkerrasta 1985 lähtien.
Sinnemäki esittää paljon näkemyksellisesti uudistavaa. Hän panee pataan jupakan yhteydessä toistuneen kliseen, että armeija oli "nuoren tasavallan lempilapsi", jota ei saanut arvostella.
Tosiasiallisesti sotaväen kriisistä keskusteltiin sekä lehdistössä että eduskunnassa, varsinkin budjetin puolustusmäärärahoista päätettäessä. Armeijassa oli käynnissä taistelu jääkäri- ja toisaalta tsaarinupseerien välillä.
Edellisten kärjessä oli Aarne Sihvo. Jälkimmäisten näkyvin hahmo oli Gustaf Mannerheim, joka tosin oli vetäytynyt liiketoimiin.
Sokea kohta Sinnemäellä on, väite että Haanpään tie nousi pystyyn kirjasodan jälkeen.
Se ei ollut läheskään täydellistä; hän siirtyi "toisen Suomen" kirjailijaksi. Hänen kustantajansa oli ensin sosiaalidemokraattien Kansanvalta, ja senkin jälkeen työväenlehdistö julkaisi vuosittain runsaasti novellistin juttuja.
Sen osoittavat vakuuttavasti Sinnemäen ironisesti torjuma Matti Salmisen elämäkerta ja Haanpään tuotannon uudet julkaisut, joiden kustantajana on Into.
Kari Sallamaa



Creative Commons -lisenssi
Artikkelin lähde Kaleva