Artikkelin lähde Kaleva
Hetken kaikki on iloisesti sekaisin: Juho Jaakonpoika, hänen poikansa Jaakko Juhonpoika, hänen poikansa Juho Jaakonpoika. Löytyy Abrahamia, Aabramia, Abramia ja Aapramia.
Sitten Vappu Räätäri päättää nousta keittiön pöydän äärestä ja käydä hakemassa sukutaulun kotoaan. Siihen ei kauan mene, sillä matkaa ei ole aivan sen kuuluisan kivenheitonkaan vertaa.
Ollaan Rahkolan tilalla Muhoksen Laitasaaressa. Keittiöön ovat kokoontuneet tilan isäntä Jussi-Pekka Silenius, hänen äitinsä Anna-Mari Silenius ja tämän sisko Vappu Räätäri. Välillä milloin kenenkin sylissä käyvät istahtamassa Jussi-Pekan lapset Samu ja Henna.
"Nimiä on kirjoitettu monella eri tavalla, nimet ovat tulleet talojen mukaan, kaikilla on ollut kutsumanimensä ja sitten vielä syntymäajatkin vaihtelevat, kun ne on kirjattu kuulopuheen perusteella", toteaa Jussi-Pekka Silenius.
"Olisivat vain laittaneet nimeksi jotain Oliviaa ja Adeliaa", Räätäri naurahtaa.
Kun Räätärin hakema sukutaulu on asetettu tarkasteltavaksi pöydälle, kaikki alkaa näyttää selkeämmältä.
Jotta päästään sen tilan alkuvaiheisiin, jonka asuinrakennuksessa nyt istutaan, sukupuussa täytyy peruuttaa pari sukupolvea taaksepäin. Anna-Marin ja Vapun isä oli Janne (virallisesti Johan Abram) Rahko. Jannen isä taas oli Aappo (virallisesti Abraham) Rahko. Rahkolan perusti aikanaan Aapon veli Juho Jaakonpoika Rahko - Samusta ja Hennasta laskien isoisoisosetä.
Rahkolan tila sijaitsee Oulujoen etelärannalla. Sitä vastapäätä joen pohjoisrannalla on Rahkon tila, jota 1900-luvun vaihteen molemmin puolin isännöi Jaakko Juhonpoika Rahko.
Jos Rahkon tilan historiaa lähtisi kelaamaan taaksepäin, vastaan tulisi pitkä litania jonkunpoikia, sillä Rahko on todennäköisesti lohkaistu 1500-luvulla Määtän kantatilasta, joka puolestaan on vanhimpia laitasaarelaisia taloja.
Mutta pysytään viime vuosisadan alussa. Jaakko Rahkon poika Juho matkusti silloin valtameren yli tienaamaan talorahoja. Jälkipolville hänen Amerikan-ajastaan ei ole säilynyt montaa tiedonmurusta: passi päivättiin helmikuussa 1903, jolloin Juho oli 19-vuotias, ja rahat hän tienasi metsätöitä tekemällä.
Kun Juho palasi Amerikasta, hän asettui asumaan etelärannalle lapsuudenkotiaan vastapäätä. Tämä tapahtui noin vuonna 1914, joten Rahkolan tilalla on ikää miltei tasan sata vuotta.
Päärakennus tuotiin uittamalla kantatalolta. Joki oli entisinä aikoina ennen kaikkea yhdistävä elementti, ja monien Laitasaaren vanhojen tilojen maat kulkevatkin nauhoina joen yli.
Navetta puolestaan tuotiin Ylikiimingin Laajilta, mahdollisesti uittamalla sekin.
Juho meni vuonna 1915 naimisiin Hulda Katariina Keräsen kanssa, ja perheeseen syntyi yhteensä yhdeksän lasta.
Rahkon kantataloa jäi isännöimään Juhon veli Aappo. Hän otti vaimokseen Anna Siepon, ja pariskunta sai kolmetoista lasta, joskin heistä kolmen kohdalla sukutaulussa on sama syntymä- ja kuolinvuosi.
Anna-Mari ja Vappu eivät ehtineet syntyä isoisänsä elinaikana.
"Joskus harmittaa, ettei tajunnut kysyä omilta vanhemmilta ja isovanhemmilta, millaista elämä on ollut sukupolvilla ennen heitä", Anna-Mari Silenius miettii.
Rahkolan talon keittiössä Aaposta kuitenkin tiedetään yhtä ja toista, sillä siskosten isä Janne tarinoi aikanaan isästään sekä tyttärilleen että Jussi-Pekalle.
Isoisää kutsuttiin hiljaiseksi Aapoksi, eikä vailla perusteita. Janne Rahko muisteli, kuinka oli kerran lähtenyt kahdestaan isänsä kanssa pellolle niittohommiin.
Koko aamupuoli oli niitetty sanaakaan sanomatta. Kun Jannea oli puoliltapäivin ruvennut hiukomaan, hän oli kysynyt isältään, joko puraistaisiin. Aappo oli liikuttanut äänettömästi huuliaan, ja poika oli lukenut niiltä vastauksen "samapa tuo".
Syönnin jälkeen oli taas niitetty koko iltapäivä mitään sanomatta, kunnes hiljainen Aappo oli tuumannut, että lähdetäänpä kotiin.
Liiasta hötkyilystäkään miestä ei voinut syyttää. Kun kerran niittotöiden välissä oli köllähdetty latoon lepäämään ja Aapon mahan päälle ilmestyi kyykäärme, tämä oli todennut: "Antakaahan olla, kyllä se kohta lähtee."
Kimmoke siihen, miksi Rahkolan talossa on kokoonnuttu muistelemaan menneitä, on projekti, jonka tarkoituksena on kerätä yhteen Laitasaaren kylän historia: tilat ja talot ja niiden asukkaiden tarinat. Aineisto kerätään Laitasaari.net-sivustolle, jolta tekstit ja kuvat kootaan tulevaisuudessa kansien väliin.
Sivuston päätoimittajien lisäksi historiaa kokoavat asiasta innostuneet laitasaarelaiset. Niin kuin Jussi-Pekka Silenius.
Hän sanoo olleensa aina kiinnostunut vanhoista asioista. Aina kun on ollut tilaisuus, hän on pyydellyt vanhempia ihmisiä kertomaan tarinoita, joita hänen kotitaloonsa liittyy.
Silenius oli paljon tekemisissä isoisänsä Janne Rahkon kanssa. Tämä kuitenkin kuoli, kun Silenius oli päälle parikymppinen, ja samoin kuin äitiään ja tätiään, häntäkin on harmittanut, ettei tullut kysyneeksi enempää silloin kun siihen oli mahdollisuus. Etenkään sota-ajasta.
"Kun istuttiin pirtissä ja tuli hämärä hetki, pappa aloitti aina, että oli se kauheaa silloin, kun..."
Monta tarinaa tuli kuitenkin kerrottua, esimerkiksi Jannen lapsuudesta. Jussi-Pekka Silenius on tallentanut niitä Laitasaaren historiasivuille tähän tapaan:
"Janne-ukki oli poikasena perso viilille. Herkkua sai kesäaikaan, mutta sitä ei saanut yllin kyllin. Rahkon veljeksillekin oli puukulhollinen puoliksi. Isä Aappo piirsi viilikuppiin keskelle viivan, toinen puoli oli Jannen ja toinen Heikin (Jaakko Henrik). Pojat ottivat puulusikat pirtin hirren raosta, mihin olivat ne työntäneet edellisen ruoan päätteeksi, tietenkin nuoltuaan ne tarkkaan puhtaaksi ennen sitä.
Viilinpersouksissaan Janne keksi idean: hän kaivoi viivan alta viiliä Heikinkin puolelta. Lopulta Heikin puolikin losahti Jannen puolelle. Heikki suivautui niin, että paukautti puulusikalla Jannea otsaan. Ja siitähän seurasi sellainen tappelu, että yleensä rauhallinen Aappokin talutti pojat niskasta pihalle rauhoittumaan."
Tästä viilirohmusta tuli Rahkolan isäntä viime vuosisadan puolivälissä. Talon perustanut Juho Rahko oli kuollut vuonna 1930 ja sen jälkeen uusiin naimisiin mennyt Hulda 1945. Janne osti talosta ensin setänsä lasten puolikkaan - toista puolta asui Huldan leski perheineen. Jonkin aikaa lesken perhe asutti pirttiä ja Rahkot peräkamaria, kunnes Janne lunasti itselleen toisenkin puoliskon.
Väki talossa ei käynyt vähäksi senkään jälkeen. Jannen vaimo Maija (virallisesti Maria) oli sairastanut keuhkotaudin eikä voinut tehdä raskaita töitä. Siksi talossa oli nelihenkisen perheen apuna keittäjä, renki ja karjakko. Heidän lisäkseen Rahkolassa asui Jannen äiti Anna, välillä myös hänen hoitajansa.
Talokaupassa tuli lisäksi mukana iäkäs mies, Vanha-Antti, jolla ei ollut muuta asuinpaikkaa. Hänen tehtävänään oli esimerkiksi pikkupuiden ja vastojen teko.
"Isä sanoikin joskus, että piti ottaa kamarin peräseinästä vauhtia, jotta mahtui pirttiin - niin paljon väkeä siellä oli", Anna-Mari Silenius muistelee.
Maria oli tullut maataloon emännäksi ruoanlaittotaidottomana. Hän työskenteli lastentarhanopettajana eikä ollut kotona koskaan saanut opetella keittiöhommia.
"Hänen äitinsä oli aina sanonut, että koska sinusta tulee lastentarhanopettaja, voit palkata palvelijan."
Säännöllinen palkka oli kullanarvoinen, kun piti maksaa vaikkapa taloon tuotu lantakuorma, sillä maatalous ei ollut se kaikista tuotteliain toimeentulon lähde.
Myös Janne rahoitti "maanviljelyksen harrastamista", niin kuin hän sitä kutsui, tekemällä ohessa kirvesmiehen töitä.
Janne Rahko katselee jälkipolvia nykyisin kehyksistä pirtin seinällä.
"Se on se minun idoli", sanoo Jussi-Pekka Silenius.
Anna-Marin ja Vapun äiti Maija kuoli vuonna 1977. Kun alkoi näyttää siltä, ettei isä pärjäisi yksin, piti päättää, kuka rupeaisi pitämään taloa Rahkolassa. Kummatkin tyttäret olivat lähteneet opettajan uralle.
Rahkolan päätti ottaa kontolleen Anna-Mari, joka muutti sinne perheineen Kuhmosta.
Janne Rahko jäi niin sanotusti syytingille. Hän muutti asumaan aiemmin ostamaansa Nikaran taloon tien toiselle puolen ja vietti päivänsä tyttären perheen pirtissä - tuli aamulla ja lähti illalla.
Sileniusten muuttaessa Rahkolaan Jussi-Pekka oli kymmenvuotias. Vanhemmat olivat kovia reissaamaan, joten hän vietti usein aikaa kotona isoisänsä kanssa tämän tarinoita kuunnellen.
"Pappa oli maailman paras kaurapuuronkeittäjä. Kun oltiin papan kanssa, saatettiin syödä kaurapuuroa kolmesti päivässä."
Rahkolaa asuttiin näin kolmen sukupolven voimin pitkästi toistakymmentä vuotta. Jussi-Pekalle se oli mieluisaa aikaa, sillä hänestä on aina tuntunut mukavalta, kun ollaan koolla suurella porukalla läheisten kanssa.
Janne Rahko kuoli vuonna 1991. Jussi-Pekka oli silloin vähän päälle parikymppinen ja työskenteli Muhoksen hautausmaalla. Hän kaivoi siten papalleen haudankin.
"Varmaan se oli samalla sellainen surutyö."
Jussi-Pekka Sileniuksen perhe asuttaa erinäköistä Rahkolaa kuin isovanhempansa, sillä hänen isänsä remontoi sen uuteen uskoon 1980-luvulla. Pirtin seininä ovat kuitenkin yhä samat hirret, jotka aikoinaan uitettiin joen yli Rahkosta.
Jokin aika sitten Silenius huomasi seinässä siihen kaiverretun nimen: Vappu.
"Tässä tulee aina mieleen, että totta, se on tuo tätikin ollut joskus polvenkorkuinen ja pörrännyt samoissa nurkissa kuin minä."
Kun vähän porkkaa, merkkejä menneestä tulee Rahkolassa vastaan tuon tuosta. Piharakennuksen seinässä hirsien väliä paikkaa heinäseiväs, peltikattoon on lyöty ämpäri - todisteita siitä, miten kaikki mahdollinen materiaali on ennen vanhaan käytetty hyödyksi. Vaatepuohissa roikkuu asepuvusta tehty takki. Toisesta puohista Silenius on löytänyt ruisleivän juuren, joka on ollut siellä todennäköisesti 1950-luvulta asti.
Anna-Mari Sileniuksen mielestä sukupolvien jatkumo tekee talosta erityisen.
"Tuntuu, että kun talossa on asunut monta sukupolvea, siihen tulee jokin sellainen kiva henki. Kun me rakensimme mieheni kanssa uuden talon tuonne rantaan, muistan kun alkuun seisoimme siinä ja mietimme, että mitäs me täällä teemme."
Jos nuorimmalta sukupolvelta kysytään, jatkumolle ei ole näkyvissä päätöstä.
"Joo", vastaa 9-vuotias Samu pöydän päästä, kun tiedustelee, josko hänestä tulee Rahkolan seuraava isäntä.
"Eipäs tule kun minusta", 6-vuotias Henna korjaa.
Eivät sentään käy ratkomaan näkemyseroaan puulusikoin.
Artikkelin lähde Kaleva