Artikkelin lähde Kaleva
Jaana Skyttä
Eija ja Olavi Kukkonen istuvat kotonaan Pateniemessä toisiaan katsoen, käsi kädessä. Pariskunta tutustui toisiinsa opiskeluaikana. Siitä on aikaa 59 vuotta. Naimissa he ovat olleet vuodesta 1956 lähtien.
Silloin Eija kävi Oulun tyttölyseossa keskikoulua ja Olavi Oulun lyseota, josta kirjoitti ylioppilaaksi 1957.
"Muusta ei ole rähisty kuin nykyään siitä, kummalla on kipeämpi lonkka - ja Olavi on kova inttämään", Eija-puoliso letkauttaa, ja Olavi nauraa remakasti.
Vuonna 1935 syntynyt Olavi aloitti Oulun lyseon 1947, sodan päättymisen jälkeisessä jälleen rakentavassa kaupungissa. Lyseo oli tuolloin poikakoulu. Kastellissa asuneiden vahtimestari Emil Kukkosen ja rouva Martta Kukkosen pojalle oli itsestään selvää pyrkiä oppikouluun ja jatkaa lukioon.
"Kyllä se oli oma opinhalu. Vanhemmat sisareni kävivät keskikoulua Oulun keskikoulussa ja Oulun suomalaisessa yhteislyseossa."
Olavin luokkakavereihin kuului niin ikään Kastellissa asunut, edesmennyt opettaja, poliitikko ja yritysjohtaja Martti Ursin, joka toimi sittemmin Oulun lyseon rehtorinakin. Martti Ahtisaari oli Olavi Kukkosta alemmalla luokalla.
"Martti jäi mieleen, koska pelasimme koripalloa vastakkaisissa joukkueissa. Minä pelasin Oulun Pyrinnöllä, hän Ynnissä."
Tuleva kirjailija Paavo Rintala oli ylemmillä luokilla.
Vuonna 1939 syntynyt Eija Kukkonen aloitti keskikoulun Tipalassa 1949.
Tyttökoulussa oli tiukka kuri, mutta kiltteyteen oli totuttu jo kansakoulussa. Opettajille niiattiin, heitä teititeltiin ja kun opettaja saapui luokkaan, noustiin seisomaan. Luokassa ei möykätty.
Tyttöjen pukeutumissääntöihin kuului, ettei pitkiä housuja saanut käyttää kuin voimistelutunnilla. Meikkaaminen oli ankarasti kielletty. Kukkonen muistaa, kuinka luokkakaveri joutui rehtorin puhutteluun, kun oli laittanut hennon punaista lakkaa kynsiinsä.
"Puhuttelun lopuksi rehtori sanoi, että pesepäs nyt ne kätesi. No, eihän se lakka käytävässä olleen käsienpesualtaan jääkylmällä vedellä lähtenyt", Eija Kukkonen nauraa.
Hän tunnustaa joskus itsekin laittaneensa pikkuisen ripsiväriä ja kivipuuteria. Ja tuoksuksi Tokalonia.
Helsingissä asuva Irja Riihimäki aloitti Tipalassa 1944.
"Menin onneton lakkaamaan kynteni ja sain siitä hyvästä kaksi tuntia jälki-istuntoa. Kerran liikuntatunti keskeytettiin, kun pihalla oli remonttimiehiä", hän kertoo.
Aamuhartauden aikana ei saanut puhua.
"Koulua oli lauantainakin, ja kerran kuudennella luokalla tyttökaveri suhkaisi ohi kulkiessani, tuukko nää Tetralle eli niin sanotulle teatteritalolle, jossa pidettiin tansseja. Vastasin hiljaa yhdellä sanalla. Rehtori tuli ja koppasi kaverini ja määräsi illaksi jälki-istuntoa. Sanoin, että minäkin vastasin ääneen, mutta rehtori ei sitä huomioinut. Siitä huolimatta menin kaverin kanssa jälki-istuntoon. Valvova opettaja päästi meidät sitten aika pian lähtemään", Eija Kukkonen muistelee.
Rehtorina toimi tuolloin pitkän työuran Tipalassa tehnyt uskonnon ja historian opettaja Eevi Matinlassi. Hän aloitti opettajana vuonna 1923. Rehtoriksi hän siirtyi Anna Häggin jälkeen 1939 ja jatkoi vuoteen 1959 saakka.
Kysyttäessä, millainen persoona Matinlassi oli, Eija Kukkonen miettii kauan.
"Mitenkähän luonnehtisin. Hän oli ylväs, mutta ei ylpeä. Kyllä hän ansaitsi kunnioituksen. Eevillä oli kaunis, herttainen hymy eikä hän koskaan korottanut ääntään. En tiedä, että hän olisi koskaan ketään pahasti ojentanut."
Myös lyseossa opettajat nauttivat suurta kunnioitusta. Olavi Kukkonen muistaa, että jos luokassa oli meteliä, rehtori, joka opetti luokkaa, tukisti luokkaan tullessaan aina oven vieressä ensimmäisessä pulpetissa istunutta poikaa.
"Se oli istumapaikka, jota haluttiin vaihtaa tiuhaan."
Tipalassa oli opettaja, jota kutsuttiin hapatukseksi.
"Kun hän tuli englannin kielen opettajakseni, numeroni putosi yhdeksiköstä vitoseen, samoin tyttökaverillani Anja Sihvosella. Se tuntui aika epäoikeudenmukaiselta", Eija Kukkonen kertoo.
Sekä lyseossa että tyttökoulussa äidinkieltä ja kirjallisuutta opettanut Anna Leinonen oli useimpien oppilaiden mieleen. Hän oli tavattoman ammattitaitoinen ja tunsi myötätuntoa siirtolaisia ja hädänalaisia kohtaan.
"Hän oli herttainen ja hymyilevä, ei tiukka. Rintala ja myös lyseota käynyt kirjailija Väinö Kirstinä - kyllä ne Annan kouluttamia olivat", Eija toteaa.
Anna Leinonen opetti lyseossa 1929-53 ja Tipalassa vuosina 1953-65, josta ajasta hän toimi rehtorina 1959-64.
Olavilla on jäänyt mieleen hauska muisto.
"Piti osata Kalevalasta pätkä ulkoa, ja minä runoilin. Silloin Anna sanoi, että arvasihan hän, että Kukkonen tekee ihan uuden Kalevalan. Ei hän sillä kertaa muuta, vaikka muistan, että kyllä hän aika helposti pisti käytävällekin."
"Meidän piti kirjoittaa aine teemalla Rajan tuolla puolen. Opettaja oli tarkoittanut, että aihetta käsitellään maantieteelliseltä kannalta. Käsittelin kuitenkin elämän ja kuoleman rajaa. Hän piti ainekirjoituksestani niin paljon, että pyysi omakseen sen", kertoo Irja Riihimäki.
Myös Kukkoset olivat hyviä ainekirjoittajia. Siinä missä Olavi sai yhdeksikköjä, Eija pisti paremmaksi kympeillään. Se tiedettiin, ettei Leinonen antanut numeroita tyhjästä.
"Ja kai sen jo nyt voi tunnustaa, että kirjoitin tytöille kotiaineita. He maksoivat siitä. Taskuraha oli tervetullut lisä, sillä meillä oli tiukkaa. Isä ja äiti olivat työssä Pateniemen sahalla ja perheemme huollettavana oli sota-aikana orvoiksi jääneitä isän sisaruksia", Eija kertoo.
Pateniemi oli tuohon aikaan hyvin vasemmistolaista seutua. Eijalla oli hyvä lauluääni, ja hän kävi laulamassa Pateniemen työväentalolla. "Pahin pelkoni oli, että asia paljastuu koulussa. Mikä häpeä se olisi ollut, että tipalalainen laulaa työväentalolla."
Kerran tunnilla kysyttiin oppilailta isän ammattia.
"Olin ainoa, jonka käsi nousi, kun sanottiin työmies. En kuitenkaan muista, että minua olisi ylenkatsottu tai kiusattu sen takia, mutta kyllä tietoisuus omasta taustasta pani ylittämään itsensä ja pyrkimään ylöspäin", Eija toteaa.
Irja muistaa, että 1940-luvulla elettiin vielä vahvasti luokkajakoisessa yhteiskunnassa. Vaatimattomampi tausta tuntui. Perhe oli Karjalan evakoita. Hänen isänsä työskenteli VR:llä ja äiti toimi konttoristina. Tipalaan Riihimäki pyrki ja pääsi kolmannelta kansakoululuokalta.
"Ei siihen vanhemmat patistaneet, itse sain sen päähäni. Keskeytin koulun Tipalassa kahdeksannella luokalla ja kirjoitin ylioppilaaksi iltakoulussa Oulun lyseosta. Sittemmin luin oikeustieteitä ja valmistuin lakimieheksi."
Olavi ei muista kokeneensa ongelmia taustansa takia. Hänen isänsä oli sosiaalidemokraatti, ja vaikka hän pelasi Pyrinnöllä, hänellä oli hyviä kavereita, jotka pelasivat Oulunsuun Heitossa.
Pateniemessä asuneelle Eija Kukkoselle koulunkäynti oli fyysisesti raskasta. Tiet olivat huonot. Aamulla seitsemältä päästiin kaupunkiin Oulu-osakeyhtiön koppiautolla. Takaisinpäin tultiin illalla Oulu-yhtiön portilta Nuottasaaresta Vuolevi Oy:n onnikalla.
Koulupäivää pidensivät jopa kolmen tunnin hyppytunnit. Ainolan kirjastossa aika kului mukavasti. Eija luki siellä tähtitiedettä ja filosofi Jean-Paul Sartren kirjoja.
Kouluruokailua ei ollut, joten mukana piti olla omat eväät. "Joskus käytiin syömässä Ynnin ravintolassa silliä ja perunoita", Eija kertoo.
Olavi kulki kouluun kävellen tai hiihtämällä. Kesätöihin päästyään hän säästi rahaa ja osti polkupyörän.
Entä oliko läheisen lyseon pojilla vispilän kauppaa Tipalaan päin?
"Ei välttämättä", sanoo Olavi.
"No, älä valehtele", katsoo Eija silmälasiensa yli.
"Minähän sanoinkin, että ei välttämättä", Olavi sanoo ja nauraa päälle. Hän muistaa, kuinka kävi joskus poikien kanssa katsomassa tyttökoululaisten esityksiä. Eräästä näytöksestä hän muistaa Eijan.
"Olit trubaduuri ja pistit heti silmääni."
"Olitko sinä siellä, en minä semmoista muista. Istuit varmaan takana."
Artikkelin lähde Kaleva